Ryöstölapsi: 17 luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
16 luku 17 luku.
”Punaisen Ketun” kuolema.
Kirjoittanut Robert Louis Stevenson
18 luku


Seuraavana päivänä Mr Henderland löysi miehen, jolla oli oma venhe ja joka aikoi iltapäivällä lähteä Linnhe-lahden yli Appinin puolelle kalastamaan. Miehen, joka oli hänen puoluelaisiaan, hän sai lupaamaan minut mukaansa. Sillä tavalla minä pääsin pitkästä, päivän kävelymatkasta ja säästin maksut kahden lauttauspaikan käyttämisestä, joiden kautta minun muussa tapauksessa olisi täytynyt kulkea.

Päivä oli jo puolissa, kun läksimme rannasta. Taivas oli pilvessä ja aurinko pilkisti vain pilvien raoista esiin. Meri oli täällä syvä ja tyyni, tuskinpa värekään karehti sen pinnalla, ja minun täytyi maistella vettä ennenkuin uskoin sen suolaiseksi. Kalliot olivat molemmilla puolilla korkeita, jylhiä ja kaljuja. Pilvien synnyttämässä varjossa ne näyttivät mustilta ja synkiltä, mutta auringon paisteessa kimaltelivat niillä pienet, lirisevät purot. Kolkoilta näyttivät nämä Appinin seudut, ja kuitenkin rakastivat niitä ihmiset niinkin paljon kuin Alan.

Ainoastaan yksi seikka ansaitsee mainitsemista. Kohta kun olimme rannasta lähteneet, valaisi aurinko muuanta pientä helakanpunaista joukkuetta, joka aivan vesirajassa liikkui pitkin rantaa pohjoista kohti. Sen väri oli hyvin samanlainen kuin sotamiesten takkien, ja tuon tuostakin näkyi sieltä väläyksiä aivan kuin auringon säteiden sattuessa kirkkaaseen teräkseen.

Kysyin soutumieheltäni mikä tuo ilmiö oli. Hän arveli sitä punatakki-joukkueeksi, joka oli tulossa Fort Williamista Appiniin kurittamaan sen arentilaisparkoja. Asia oli minulle vakavaa laatua. Joko nyt senvuoksi, että tulin ajatelleeksi Alania, tai oliko siihen syynä vain jonkunlainen aavistus, mutta minusta he tuntuivat vastenmielisiltä, vaikka näinkin vasta toisen kerran Yrjö kuninkaan joukkoja.

Ohjatessamme Leven-lahteen, tulimme niin lähelle rantaa, että minä pyysin päästä maalle. Soutumieheni, joka oli kunniallinen mies ja uskonopettajalle antamalleen lupaukselle uskollinen, olisi kyllä mielellään vienyt minut Balachulishiin, mutta kun siten olisin joutunut kauemmaksi salaisesta päämäärästäni, panin minä vastaan ja pääsin viimein maalle Lettermoren (eli Letternoren, molempia käytetään) metsän kohdalla Appinissa, Alanin kotiklaanissa.

Se oli vankkaa koivumetsää, joka kasvoi muutaman lahden yli nojautuneen kallion äkkijyrkällä ja louhisella rinteellä. Halkeamia ja sananjalkain peittämiä kuiluja oli siellä tuhkatiheässä. Rinteen keskustan yli kulki kompassineulan suuntaan tie tahi ratsaspolku, jonka päässä löysin lähteen ja istuuduin syömään Mr Henderlandin antamia voileipiä ja miettimään asemaani.

Kokonainen pilvi pisteleviä hyttysiä tuli siihen kiusakseni, mutta enemmän kuin ne, vaivasivat minua omat ajatukseni, joissa epäilys jo oli saanut jalansijaa. Mitä piti minun tehdä, mitä varten yhtyä Alanin laiseen mieheen, joka oli lainsuojaton ja mahdollisesti murhaaja. Enköhän tee paljon viisaammin, jos lähden suoraa päätä etelämaahan takaisin, luottaen suunnan suhteen omaan vaistooni ja suorittaen kulut omasta kukkarostani. Mitähän Mr Campbell ja Mr Henderland minusta ajattelevat, jos he joskus maailmassa saavat tietää tyhmyyteni ja uhkarohkeuteni.

Sellaiset epäilykset saivat minussa nyt suuremman vallan kuin koskaan ennen.

Istuessani siinä mietteissäni alkoi metsästä kuulua miesten ääniä ja hevosten kavioiden kopsetta. Eräästä tienmutkasta tulikin pian neljä matkustajaa näkyviin. Polku oli sillä kohdalla niin kivinen ja kapea, että he kulkivat jäljekkäin ja taluttivat suitsista hevosiaan. Ensimäinen heistä oli kookas, punatukkainen herrasmies, jolla oli käskevä ilme tulipunaisilla kasvoillaan. Hän piti hattua kädessään ja viuhtoi sillä itseänsä; hänellä näytti olevan hiottavan kuuma. Toisen tunsin siististä, mustasta puvustaan ja valkeasta tekotukastaan lakimieheksi. Kolmas oli palvelija ja hän kantoi osan vaatteistaan tarttaanissa, josta näin, että hänen herransa oli ylämaalainen ja joko lainsuojaton tai muuten erittäin hyvissä väleissä hallituksen kanssa, sillä tarttaani oli laissa kielletty. Jos näihin asioihin olisin ollut paremmin perehtynyt, olisin tuntenut tarttaanin värit Argylen s. o. Campbellien tunnusmerkiksi. Palvelijalla oli, kuten ylellisyyttä rakastavien matkustajain tapa oli näillä seuduin, suuri matkalaukku kiinnitettynä hevosen selkään ja satulankaaressa riippui pussi sitroonia, joita nautitaan punssin kera.

Mitä neljänteen mieheen tulee, joka päätti jonon, olin hänet nähnyt jo ennenkin ja äkkiä tunsin hänet oikeudenpalvelijaksi.

Heti kun näin miehet, päätin, – en käsitä mistä syystä – jatkaa seikkailujani loppuun saakka, ja kun ensimäinen heistä oli kohdallani, kohottauduin pensaikosta ja kysyin häneltä tietä Aucharniin.

Hän pysähtyi ja katseli minua mielestäni vähän kummallisesti. Kääntyen lakimieheen päin hän sanoi sitten: »Mungo, moni mies pitäisi tätä paremmin varoitusmerkkinä kuin paljaana tiedusteluna. Olen nyt matkalla Duroriin suorittamaan tehtävää, jonka tunnette, ja tässä nousee poikanen pensaikosta kysellen, olenko matkalla Aucharniin.»

»Glenure», vastasi toinen, »tästä asiasta ei kannattaisi leikkiä laskea.»

Molemmat miehet olivat nyt aivan lähelläni ja tuijottivat herkeämättä minuun. Toiset kaksi olivat pysähtyneet noin kivenheiton matkan päähän heidän taakseen.

»Ja ketä sinä Aucharnista etsit?» kysyi Glenuren Colin Roy Campbell, eli n. s. »Punainen Kettu», sillä, seisauttamani mies oli juuri hän.

»Sitä miestä, joka asuu siellä», vastasin.

»Glensin Jamesia», virkkoi Glenure miettivästi ja jatkoi sitten lakimiehelle: »Onkohan poika keräilemässä hänen väkeään, vai mitä arvelette?»

»On tai ei», vastasi tämä. »Joka tapauksessa on parasta, että odotamme täällä, kunnes sotamiehet yllättävät meidät.»

»Jos te olette minun tähteni levottomia», lausuin, »niin saatan sanoa, etten ole hänen enkä teidän miehiänne, vaan kunniallinen Yrjö kuninkaan alamainen, joka ei ole kenellekään kiitollisuuden velassa eikä pelkää ketään.»

»Hyvin puhuttu», vastasi tilanhaltija. »Mutta uskallanko kysyä, mitä tällä kunniallisella miehellä on näin kaukana kotipaikaltaan tekemistä ja miksi hän etsii veli Ardshielia? Minä käsken täällä, se minun täytyy sinulle sanoa. Olen useimpain näiden tilojen kuninkaallinen käskynhaltija ja minun jäljestäni tulee kaksitoista ruotua sotamiehiä.»

»Olen kuullut maaseuduilla kuiskailtavan», lausuin vähän närkästyneenä, »että te olette kovakourainen mies.»

Hän tuijotti yhä epäilevän näköisenä minuun. »Sinulla on rohkeat puheet», sanoi hän viimein, »mutta minä pidän avomielisyydestä. Jos jonakin muuna päivänä olisit tiedustellut minulta tietä James Stewartin ovelle, olisin minä neuvonut sen ja rukoillut sinulle Jumalan onnea. Mutta tänään – mitäs arvelette Mungo?» kysyi hän kääntyen jälleen lakimieheen päin.

Mutta samassa kun hän kääntyi, kuului ylempää kallion rinteeltä laukaus, ja Glenure kaatui tielle.

»O-oh, minä kuolen – minä kuolen!» hoki hän.

Lakimies oli tarttunut häneen kiinni ja piteli häntä käsissään palvelijan seisoessa kädet ristissä vierellä. Haavoitettu antoi kauhua kuvastavan katseensa liukua toisesta toiseen ja hänen äänensä väre tunki sydämeeni.

»Varokaa itseänne! Minä kuolen!» lausui hän.

Hän koetti avata vaatteitaan ikäänkuin haavaa katsoakseen, mutta sormet lipuivat nappien sivu. Samassa tunki syvä huokaus hänen rinnastaan, pää painui olkapäätä vasten ja hän oli hengetön ruumis.

Lakimies ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin kuolleenkin, ja niistä kuvastui mitä katkerin kiukku. Palvelija puhkesi itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi. Minä taas tuijotin kauhuissani heihin. Virkamies oli heti laukauksen kuultuaan juossut takaisin kiirehtimään jäljessä tulevia sotamiehiä.

Viimein lakimies laski kuolleen veriinsä tielle ja kohottausi vavisten seisoalleen.

Hänen liikuntonsa sai kai minutkin heräämään järkiini, sillä heti kun hän oli jaloillaan, ryntäsin minä kapuamaan vuoren rinnettä ylös huutaen: »Murhaaja, murhaaja!»

Niin nopeasti oli tämä kaikki tapahtunut, että päästyäni ensimäisen jyrkänteen huipulle, josta näki osan kaljuja kallioita, huomasin murhaajan kiiruhtavan vähän matkan päässä poispäin. Hän oli kookas mies ja päällään oli hänellä kullatuilla napeilla varustettu musta takki ja kädessä pitkä lintupyssy.

»Täällä!» kirkaisin. »Minä näen hänet!»

Sen kuultuaan murhamies vilkaisi olkansa yli taakseen ja läksi juoksemaan. Samassa hän hävisi koivujen sekaan ja tuli sitten näkyviin koivikon ylälaidalta kiipeillen siellä jyrkännettä ylös kuin apina. Sitten hän hävisi muutaman kalliokielekkeen taa, enkä enää sen koommin nähnyt häntä.

Minäkin olin juossut koko ajan ja olin jo jotenkin korkealla, kun kuulin jonkun käskevän minua pysähtymään.

Olin nyt ylemmän metsikön reunassa ja kun pysähdyttyäni vilkasin taakseni, näin koko metsättömän rinteen alapuolellani.

Lakimies ja oikeudenpalvelija seisoivat vielä tiellä suoraan allani ja huusivat ja viuhtoivat käsillään minua tulemaan takaisin. Vasemmalta puolen heitä alkoi punatakkeja, musketit käsissä, ilmestyä metsästä vuoren juurella.

»Miksikäs minä tulisin takaisin?» huusin heille vastaukseksi. »Tulkaa te tänne!»

»Kymmenen puntaa sille, joka ottaa tuon pojan kiinni!» kuulin lakimiehen huutavan. »Hän on heidän rikostoverinsa. Hänet oli asetettu tänne puhuttelemaan meitä.»

Kuulin nämä sanat aivan selvään, vaikka ne olivatkin lausutut sotamiehille eikä minulle, ja minut valtasi kauhu, jota en koskaan vielä ollut tuntenut. On kokonaan toisenlaista olla menettämäisillään henkensä kuin olla vaarassa kadottaa sekä henkensä että kunniansa. Tuomioni tuli sitäpaitsi äkkiä ja aavistamatta kuin salama pilvettömältä taivaalta. Siinä minä seisoin kauhusta aivan jähmettyneenä ja kokonaan avuttomana.

Sotamiehet rupesivat hajautumaan. Toiset läksivät juoksemaan ja toiset ojensivat pyssynsä minua kohti estääkseen minua pakenemasta. Ja minä seisoin yhä paikallani.

»Pistäydy tänne puiden väliin», lausui ääni aivan vierelläni.

Tottelin ääntä, vaikka tuskin tiesinkään mitä tein ja heti kun liikahdin, kuulin pyssyjen paukahtavan ja kuulien vinkuvan koivikossa.

Puiden varjossa seisoi Alan ongenvapa kädessä. Hän ei tervehtinyt minua, eikä siihen ollut aikaakaan, sanoi vain: »Tule!» ja läksi juosta vilistämään pitkin rinnettä Balachulishiin päin. Minä porhalsin hänen jälkeensä.

Juoksimme milloin koivujen lomitse, milloin taas kumarassa matalien pengermien taitse, tai ryömimme nelinkontin kanervikossa. Vauhtimme oli niin ankara, että sydämeni tuntui pakahtuvan kylkiluita vasten, eikä minulla ollut aikaa ajattelemiseen enkä hengästyksissäni saanut sanaakaan suustani. Muistan vain ihmeekseni huomanneeni, että Alan tuon tuostakin ojentautui suoraksi ja katsoi taaksensa. Silloin kuulin aina kaukaa sotamiesten karjuntaa ja ilonhuutoja.

Neljännestunnin juostuamme pysähtyi Alan, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon ja kääntyi minuun päin.

»Nyt on tärkeä hetki käsissä», sanoi hän. »Tee niinkuin minäkin jos henkesi on sinulle kallis!»

Ja yhtä kovaa kyytiä kuin äskenkin, mutta paljon varovaisemmin, läksimme kiirehtimään takaisin pitkin vuorenrinnettä, mutta nyt vähän korkeammalta. Lettermoren ylemmässä metsikössä, siellä missä hänet olin tavannut, viskautui Alan viimein maahan ja jäi siihen makaamaan painaen päänsä sananjalkapensaikkoon ja läähättäen kuin koira.

Sivujani pakotti, päätäni pyörrytti ja kuiva ja kuuma kieleni riippui suusta ulkona. Pikemmin kuolleena kuin elävänä heittäydyin hänen vierelleen.