Ryöstölapsi: 19 luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
18 luku 19 luku.
Kauhun talo.
Kirjoittanut Robert Louis Stevenson
20 luku


Yö saavutti meidät kävellessämme, ja pilvet, joita iltapäivällä oli alkanut nousta, taajenivat ja synkkenivät. Vuodenaikaan nähden oli sentähden tavattoman pimeä. Tie, jota kuljimme, vei pitkin louhikkoisia vuorenrinteitä, ja vaikka Alan kiiruhti empimättä eteenpäin, en voinut käsittää, miten hän voi pysyä oikealla tolalla.

Noin kello puoli yhdentoista aikaan saavuimme viimein muutaman kummun laelle ja näimme tulia alapuolellamme. Jonkun talon ovi oli nähtävästi auki ja siitä virtasi takkavalkean ja kynttilän valoa ulos. Rakennusten ympärillä touhusi viisi tai kuusi ihmistä palavat tulisoihdut kädessä.

»Nyt on James päästä sekaisin», sanoi Alan. »Jos nyt tässä olisi meidän sijastamme sotamiehiä, joutuisi hän hyvin tukalaan asemaan. Mutta arvattavasti on hänellä vahdit valtatiellä ja hän tietää varmaan, ettei yksikään sotamies tunne sitä tietä, jota me tulimme.»

Sitten hän vihelsi erikoisella tavalla kolme kertaa. Oli omituista nähdä, miten ensimäisellä vihellyksellä kaikki soihdut pysähtyivät ikäänkuin niiden kantajat olisivat säikähtäneet ja kuinka kolmannella vihellyksellä touhu alkoi uudelleen entiseen tapaan.

Rauhoitettuamme siten pihalla puuhaajien mielet, laskeuduimme alas kummulta. Pihaportilla oli meitä vastassa suurikasvuinen, kaunis ja yli viisikymmentä vuotta vanha mies, joka lausui jotain Alanille geelinmurteella.

»James Stewart», sanoi Alan, »pyydän sinua puhumaan skotinkieltä. Minulla on täällä mukanani eräs nuori mies, joka ei ymmärrä geelinmurretta. Tässä hän on», lisäsi hän pistäen kätensä kainalooni, »eräs nuori kunnonmies alamaalta, tilanomistaja sitäpaitsi, mutta luullakseni on hänelle parasta, ettemme hänen nimeään mainitse.»

Glensin James kääntyi hetkeksi minuun päin ja tervehti minua erittäin kohteliaasti. Seuraavassa tuokiossa hän jo puheli Alanin kanssa.

»Tämä oli kamala tapaus; siitä on ikävyyksiä tälle seudulle», lausui hän käsiään väännellen.

»Mitä vielä!» vastasi Alan. »Sinun täytyy ottaa asian hyvätkin puolet lukuun. Muista, että Colin Roy on kuollut!»

»Mutta, totta puhuen», lausui James, »toivoisin minä hänen jälleen elävän! Helppoa on kerskailla edeltäpäin, mutta nyt se on tehty; ja kuka saa siitä syyn niskoilleen? Murha tapahtui Appinin alueella – muista se, Alan, Appin saa siitä vastata, ja minä olen perheellinen mies.»

Keskustelun aikana katselin minä palvelijoita. Toiset seisoivat tikapuilla ja kaivelivat rakennusten katto-olkia, joista he vetivät esiin pyssyjä, miekkoja ja muita sota-aseita, toiset kantoivat niitä pois. Kauempaa notkosta kuuluvista kuokkien iskuista päätin että he kaivoivat aseet maahan. Vaikka he kaikki olivatkin niin touhuissaan, ei heidän työssään ollut minkäänlaista järjestystä. Useampia miehiä töytäsi aina samaa pyssyä kantamaan ja tyrkki toisiaan palavilla soihduillaan. Tuontuostakin keskeytti James puhelunsa Alanin kanssa antaakseen käskyjä, joita ei kuitenkaan kukaan noudattanut. Soihtujen valossa kuvastui kaikkien kasvoilta kiire ja kauhistus, ja vaikka kukaan ei puhunut muuten kuin kuiskaamalla, kuului heidän puhelunsa sekä hätääntyneeltä että vihaiselta.

Muuan tyttönen tuli nyt ulos huoneesta kantaen jotain kääröä tai myttyjä. Usein on minua jälestäpäin naurattanut, muistaessani kuinka Alanin huomio heräsi heti kun hän näki tytön.

»Mitäs tyttösellä on mytyssään?» kysäsi hän.

»Olemme juuri laittamassa taloa järjestykseen, Alan», vastasi James pelokkaalla ja vähän liehakoivalla tavallaan. »He tulevat nuuskimaan jokaisen nurkan Appinissa, ja meillä täytyy olla kaikki paikat paikoillaan. Parhaillaan hautaamme pyssyjä ja miekkoja sammalikkoon; ja tuo on luullakseni sinun ranskalainen pukusi. Meidän täytyy kai haudata sekin.»

»Haudata minun ranskalaiset vaatteeni!» huudahti Alan. »Totta toisen kerran, se ei saa tapahtua!»

Niin sanoen hän tarttui kääröön ja poistui navettaan muuttamaan pukuaan. Siksi aikaa hän jätti minut sukulaisensa huomaan.

James vei minut keittiöön. Siellä istuuduimme pöydän ääreen ja alussa hän puheli ja nauroi kanssani erittäin ystävällisesti. Mutta yhtäkkiä valtasi hänet uudelleen synkkämielisyys. Hän istuksi otsa rypyssä ja kynsiään pureskellen eikä muistanut minua kuin aika ajoin. Lopulta hän antoi minulle vain sanan tai pari ja vaivaloisen hymyilyn ja vaipui jälleen omiin pelon hämmentämiin ajatuksiinsa. Hänen vaimonsa istui valkean ääressä ja itki painaen kasvojaan käsiinsä. Vanhin poika oli kyyryllään lattialla ja selaili suurta paperipinkkaa työntäen aina tuontuostakin jonkun niistä tuleen. Muuan punakkaposkinen palvelijatar penkoi sillä aikaa suurella kiireellä joka paikan huoneessa ja voivotteli lakkaamatta. Ja vähän väliä pisti joku miehistä päänsä ovesta sisään ja kysyi mitä oli tehtävä.

Lopulta ei James enää jaksanut pysyä paikoillaan, vaan pyysi saada minun luvallani olla epäkohtelias ja poistua seurastani. »Ei minusta ole juuri seuraksi, sir», sanoi hän. »Minä en nyt kykene muuta ajattelemaan kuin tuota kamalaa tapausta ja onnettomuutta, jonka se on tuottamaisillaan viattomille ihmisille.»

Vähän sen jälkeen hän huomasi poikansa polttavan paperia, joka hänen mielestään olisi pitänyt säilyttää. Silloin puhkesi hänen kiihottunut mielialansa esiin tavalla, jota oli vaikea katsella. Useat kerrat hän löi poikaansa.

»Oletko hullu?» huusi hän. »Tahdotko nähdä isäsi hirsipuussa roikkuvan?» Ja unohtaen minun läsnäoloni hän sadatteli geelinmurteella pitkän aikaa poikaansa, joka ei vastannut mitään. Mutta hänen vaimonsa, kuullessaan hirsipuusta mainittavan, heitti esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti entistä äänekkäämmin.

Tällaista menoa oli minun, vieraan ihmisen, kiusallista kuulla ja nähdä, ja olin iloinen, kun Alan tuli takaisin päällään entinen hieno ranskalainen pukunsa, – vaikka oikeastaan se oli nyt melkein liian kulunut ja kutistunut ansaitakseen ’hienon’ nimen. Talon toinen poika vei sitten minut vuorostani muuttamaan vaatteita, joiden tarpeessa jo kauan olin ollut. Sain myöskin hirvennahasta tehdyt ylämaalaiskuosiset kengät, jotka alussa tuntuivat vähän oudoilta, mutta totuttuani niihin, erittäin mukavilta jaloille.

Poissa ollessani oli kai Alan kertonut matkansa vaiheet, sillä kaikki näyttivät tietävän, että minä olin pakomatkalla hänen kanssaan, ja laittoivat nyt matkavarustuksiamme kuntoon. Molemmille meille annettiin miekka ja pistooli, vaikka koetinkin vakuuttaa etten edellistä osannut käyttää. Saatuamme vielä vähän ampumavaroja, pussin kaurajauhoja, rautaisen pannun ja pullon oikeaa ranskalaista paloviinaa, olimme valmiit matkalle lähtemään. Rahoja tosiaankin puuttui vielä. Minulla oli noin kaksi guineaa jäljellä, ja kun Alanin vyö oli jätetty toisiin käsiin, ei tällä uskollisella välittäjällä ollut kuin seitsemäntoista penssiä koko omaisuudestaan jälellä. Mitä Jamesiin tuli, oli hän Edinburgin matkoilla ja käräjänkäynnillään arentilaisten hyväksi köyhdyttänyt itsensä niin täydellisesti, ettei hän saanut kokoon enempää kuin kolme shillinkiä ja viisi ja puoli penssiä ja senkin suurimmaksi osaksi kuparissa.

»Tämä ei vetele», tuumi Alan.

»Sinun täytyy löytää jostain lähistöltä turvallinen piilopaikka ja lähettää sana minulle», sanoi James. »Ymmärräthän, Alan, että sinun täytyy selvitä ehjin nahoin tästä jutusta. Nyt ei ole aikaa jäädä odottamaan paria guineaa. He ovat varmaan saaneet sinusta vihiä ja etsivät sinua. Ja minä olen vakuutettu siitä, että he syyttävät sinua tämänpäiväisestä tapauksesta. Siitä saamme kärsiä sekä sinä että myöskin minä, joka olen sinun sukulaisesi ja pitänyt sinua luonani täällä ollessasi. Ja jos he syyttävät minua –», hän vaikeni ja pureskeli kalpeana sormiaan. »Se olisi ikävä juttu ystävillemme, jos minut hirtetään.»

»Se olisi surkea päivä Appinille», lausui Alan.

»Se päivä pyörii nyt päässäni», puhui James. »Voi mies paha, Alan! Sinä ja minä olemme lörpötelleet kuin kaksi mielipuolta!» huusi hän lyöden nyrkkinsä seinään, jotta koko talo kajahti.

»Totta on mitä puhut, ja tämä alamaalais-ystäväni», lausui Alan nyökäyttäen päätään minuun päin, »on puhunut minulle järkeviä asioita. Kumpahan vain olisin totellut häntä.»

»Mutta kuulehan nyt, Alan», jatkoi James entiseen tapaansa. »Jos he panevat minut kiinni, niin silloin juuri tarvitset rahaa. Sillä huolimatta siitä mitä minä ja sinä olemme tässä puhuneet, on meidän kahden tulevaisuus kovin synkkä, kuten käsittänet. Sinä saat vielä nähdä, että minä itse tahdon syyttää sinua; minä tarjoan palkinnon päästäsi; sen teen! Onhan se kyllä ikävä juttu näin läheisten ystävysten kesken, mutta jos minua syytetään tästä kamalasta tapauksesta, tulen minä puolustaumaan. Ymmärrätkö?»

Hän puhui kiihkeästi ja tarttui Alanin takinkaulukseen.

»Kyllä ymmärrän», vastasi Alan.

»Sinun täytyy jättää nämä seudut – jättää Skotlanti – sinun ja sinun alamaalais-ystäväsi! Sillä minä syytän myöskin alamaalais-ystävääsi. Etkös sitä käsitä, Alan, sano, että käsität!»

Alan näytti punastuvan. »Tämä on kovin vaikeaa minulle, joka toin hänet tänne, James», lausui hän nostaen päänsä pystyyn. »Minähän tulen siten petturiksi!»

»Kuule, Alan!» huudahti James. »Katso asioita oikeassa valossa! Hänet leimataan joka tapauksessa syylliseksi. Mungo Campbell syyttää epäilemättä häntä; mitä siis haittaa jos minäkin häntä syytän? Ja sitäpaitsi olen minä, Alan, perheellinen mies.»

Molemmat vaikenivat hetkeksi.

»Ja sitten vielä Alan: tuomarit ovat Campbelleja!» lisäsi James.

»Yksi seikka tässä on huomattava», lausui Alan miettiväisenä, »se nimittäin ettei kukaan tiedä hänen nimeään.»

»Eikä tule koskaan tietämäänkään, Alan! Tuossa on käteni», huudahti James, aivan kuin hän todellakin olisi tiennyt nimeni ja luopui nyt jostain edusta. »Mutta se puku, joka hänellä oli päällään, hänen ikänsä ja ulkomuotonsa ja muut sellaiset seikat? Ne minun ainakin täytynee ilmoittaa!»

»Tuumasi kummastuttavat minua», lausui Alan ankarasti. »Aiotko sinä kavaltaa pojan lahjallasi? Annatko sinä ensin uuden puvun ja sitten petät hänet?»

»Ei, ei, Alan», vastasi James. »Mutta se puku, jonka hän riisui päältään, se, jossa Mungo hänet näki.»

Minusta näytti James kuitenkin pelokkaalta. Hän koetti käyttää kaikkia mahdollisia keinoja hyväkseen, ja uskallanpa väittää, että hän näki koko ajan silmäinsä edessä verivihollisiensa istuvan tuomarinpenkeillä ja hirsipuun tämän näyn taustana.

»No, sir», lausui Alan minuun kääntyen, »mitä sinä tästä sanot? Sinä olet täällä minun kunniallisuuteni turvissa, ja minun asiani on katsoa, ettei mitään tehdä vasten tahtoasi.»

»Minulla on ainoastaan muuan sana sanottavana», vastasin, »sillä tähän sanakiistaan nähden olen kokonaan syrjäinen. Mutta yleisen oikeuskäsitteen mukaan on selvää, että on syytettävä oikeaa henkilöä, tässä tapauksessa siis ampujaa. Lykätkää syy hänen päälleen, usuttakaa vainoojat hänen jälkeensä ja antakaa kunniallisten viattomain ihmisten olla rauhassa.»

Mutta sen kuultuaan huudahtivat Alan ja James kauhistuksesta ja pyysivät minua pitämään suuni tukossa, sillä siitä ei voisi olla puhettakaan. He kysyivät minulta että mitähän Cameronit siitä ajattelisivat – kysymys, josta minulle selvisi, että joku Mamoren Cameroneista oli murhaaja – ja enkö käsittänyt, että poika joutuisi silloin kiinni? »Sitä et selvästi ole tullut ajatelleeksi», tuumivat he niin viattoman totisina, että käteni valahtivat hervottomina sivuilleni ja minä kadotin kaiken toivon mielipiteeni lopullisesta voitosta.

»Vai niin», lausuin, »no syyttäkää sitten minua, kun teitä haluttanee, syyttäkää Alania, syyttäkää Yrjö kuningasta! Kaikki kolme me olemme viattomia ja juuri niistä näyttää nyt kysymys olevan. Mutta, sir», lisäsin Jamesille toinnuttuani ensin suuttumuksestani, »olenhan minä Alanin ystävä, ja jos hänen ystävilleen voin olla avuksi, en vaaroja säikähdä.»

Katsoin parhaaksi antaa suostumukseni jonkun kauniin syyn nojalla, sillä minä näin Alanin käyneen miettiväksi. Ja sitäpaitsi – päättelin itsekseni – heti kun käännän heille selkäni, ottavat he kuitenkin minut mukaan syytöskirjaansa, joko sitten suostun siihen tahi en. Mutta siinä huomasin erehtyneeni. Tuskin olin näet nuo sanat lausunut, kun Jamesin vaimo karkasi ylös tuoliltaan, tuli luoksemme ja itki ensin minun ja sitten Alanin olkaa vasten kiittäen Jumalaa hyvyydestämme hänen perhettänsä kohtaan.

»Sinä, Alan, täytät täten vain luonnollisen velvollisuutesi», sanoi hän. »Mutta tämä poika, joka on vain käymässä täällä ja on nähnyt meidät surkeimmassa asemassa ja rakkaan puolisoni touhuavan kuin armon kerjääjän, poika, jonka oikeuden mukaisesti tulisi jaella käskyjä kuin kuninkaan, – niin, teidän tähtenne on sydämeni surullinen senvuoksi, etten tiedä nimeänne. Mutta onhan minulla teidän kasvonpiirteenne! Ja niin kauan kuin sydämeni tykkii rinnassani, olen ne säilyttävä muistissani, ajatteleva niitä ja siunaava niitä.»

Sen sanottuaan hän suuteli minua ja puhkesi uudelleen niin valtaviin nyyhkytyksiin, että minä jäin aivan häpeissäni seisomaan siihen.

»Jo riittää, jo riittää», lausui Alan hyvin hajamielisen näköisenä. »Päivät valkeavat heinäkuussa kovin aikaiseen. Ja huomenna on Appinissa kova kiire, rakuunoita vilisee, »Cruachan»[1] -huutoja kajahtelee ja punatakkeja juoksentelee kaikkialla. Silloin on sinun ja erittäinkin minun oltava muualla.»

Jätimme hyvästi ja läksimme jälleen matkalle ohjaten kulkumme vähän enemmän itäänpäin. Yö oli lauhkea ja sysimusta, ja tiemme kulki melkein samanlaisia louhikkoisia seutuja kuin ennenkin.

  1. Campbellien käyttämä sotahuuto. Suom. muist.