Ryöstölapsi: 20 luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
19 luku 20 luku.
Pako kanervikossa. Louhikossa.
Kirjoittanut Robert Louis Stevenson
21 luku


Riensimme eteenpäin milloin juosten milloin kävellen, ja aamupuoleen yötä kiirehdimme yhä enemmän kulkuamme. Vaikka seutu näytti aivan autiolta, oli siellä kuitenkin kumpujen peitossa ihmisten taloja ja mökkejä, joita sivuutimme luullakseni ainakin parikymmentä. Aina kun sellaiselle saavuimme, jätti Alan minut tielle ja meni itse koputtamaan seinään ja puhutteli hetkisen ikkunassa nukkumasta herätettyä asukasta. Tällä tavalla levitettiin tietoja, ja näillä seuduin oli se niin tärkeä velvollisuus, että Alanin henkensä edestä paetessaankin täytyi pysähtyä täyttämään sitä ja niin sukkelaan kulkivat tiedot suusta suuhun, että enemmässä kuin puolessa niistä taloista, joissa kävimme, tiedettiin jo murhasta. Toisissa taas, sen mukaan kuin taampana seisoessani kuulin ja sain selvää vieraasta kielestä, synnytti uutinen enemmän kauhua kuin kummastusta.

Kaikesta kiirehtimisestämme huolimatta alkoi päivä sarastaa meidän vielä ollessa kaukana turvallisemmista paikoista. Olimme silloin muutamassa tavattoman laajassa, kallionlohkareitten peittämässä laaksossa, jonka läpi virtasi kuohuva joki. Jylhät vuoret ympäröivät laaksoa, eikä siinä kasvanut puita eikä ruohoa. Jälkeenpäin olen arvellut, että se arvattavasti oli Glencoen laakso, sama, jossa tuo verinen taistelu Wilhelm kuninkaan aikana taisteltiin. Mutta mitä seutuja me yleensä samoilimme, en vieläkään tiedä, sillä me seurasimme milloin oikoteitä, milloin taas teimme pitkiä kierroksia. Kulkumme oli sitäpaitsi kiireellistä ja enimmäkseen yön aikaan, ja paikannimet, joita kysyin, olivat geelinkielisiä, joten ne ovat sitä helpommin unehtuneet.

Päivän ensimäinen kajastus valaisi siis silmäimme eteen mainitun kolkon paikan, ja minä näin Alanin rypistävän otsaansa.

»Tämä ei ole minulle eikä sinulle sopiva paikka», lausui hän. »Tänne he asettuvat vahtimaan.»

Niin sanoen läksi hän juoksemaan entistään kiivaammin alas joen rantaan erääseen paikkaan, missä kolme kallionlohkaretta jakaa joen kahteen haaraan. Vesi syöksyi uomassaan kumeasti pauhaten, ja putouksen päälle muodostivat hyrskyt ohuen sumuvaipan. Alan ei katsahtanut puolelle eikä toiselle, vaan hyppäsi suoraapäätä keskimmäiselle kalliolle ja heittäytyi siellä nelinkontin pysähtyäkseen vauhdistaan. Kallio oli näet pieni ja hän oli nähtävästi viskautunut sen toiselle laidalle. Tuskin oli minulla aikaa välimatkan mittaamiseen tai vaanivan vaaran ajattelemiseen, kun jo olin syöstäytynyt hänen jälkeensä ja hän oli ottanut vastaan ja seisauttanut minut.

Siinä nyt seisoimme rinnatusten pienellä, hyrskyistä liukkaalla kalliolla. Edessämme oli vielä leveämpi kuilu ja joka suunnalla viskoi vihainen virta vesisuihkuja ilmaan. Nähdessäni missä olin valtasi minut lamauttava pelko ja minä vein käden silmieni eteen. Alan tarttui minuun ja ravisti minua. Näin hänen puhuvan, mutta vesiputouksen ärjynnältä ja hämmentyneeltä mielentilaltani en kuullut mitään. Näin vain, että hän oli kiukusta punaisena, ja että hän polki jalkaa kallioon. Samalla silmänluonnilla näin myöskin ohitse kiitävän veden ja ilmassa leijailevan sumun; mutta sitten suljin silmäni ja ruumistani puistatti.

Seuraavassa tuokiossa oli jo Alan asettanut viinapullon huulilleni ja pakottanut minut juomaan. Viina ajoi veren takaisin päähäni. Asettaen kätensä torvelle suunsa eteen hän karjaisi sitten korvaani: »Hyppää tai huku!» ja kääntyen selin minuun hän hyppäsi virran toisenkin haaran yli ja pääsi onnellisesti rannalle. Olin nyt yksinäni kalliolla, jossa siten oli minulla parempaa tilaa. Paloviina suhisi korvissani. Äskeinen esimerkki oli vielä tuoreena edessäni ja ymmärrykseni kyllin selvä käsittääkseni, että nyt tai ei koskaan oli minun hypättävä. Kyyristäydyin alas ja ponnistin eteenpäin tuolla epätoivoisella kiukulla, joka on joskus antanut minulle voimia rohkeuteni pettäessä. Ainoastaan käteni ulottuivat kuitenkin perille. Ne luiskahtivat irti rantakalliosta, tarttuivat jälleen siihen kiinni ja taas luiskahtivat. Soluin jo alas joen uomaan päin kun Alan sai minusta kiinni, ensin tukasta, sitten kauluksesta ja kiskoi minut ylös kalliolle.

Sanaakaan virkkamatta hän puhaltui uudelleen juoksuun ja minun täytyi kompuroida jaloilleni ja lähteä juoksemaan hänen jälkeensä. Olin ennenkin ollut väsynyt, mutta nyt tuntui koko ruumiini olevan kipeä ja aivan kuin möyhyksi piesty, ja sitäpaitsi olin vielä paloviinasta hiukan juovuksissa. Juoksuni oli horjuvaa ja pistokset alkoivat käydä niin ankariksi, että olivat vähällä masentaa minut kokonaan. Kun Alan viimein pysähtyi muutaman tavattoman suuren kiven juurelle, joita siinä paikassa oli suuri joukko, ei se suinkaan ollut David Balfourille liian aikaiseen.

Sanoin, että kivi oli tavattoman suuri, mutta oikeastaan niitä olikin siinä kaksi, jotka ylhäällä vetäytyivät yhteen. Molemmat ne olivat noin kaksikymmentä jalkaa korkeat ja näyttivät ensi silmäyksellä mahdottomilta kavuta ylös. Alankin (vaikka hänellä voi sanoa olleen neljä kättä) sai tehdä kaksi onnistumatonta kiipeemis-yritystä. Vasta kolmannella, ja silloinkin vain noustuaan olkapäilleni ja ponnistettuaan niistä niin voimakkaasti, että luulin solisluuni taittuneen, hän pääsi ylös. Päästyään kivelle hän laski nahkavyönsä alas ja sen ja parin kivensyrjässä löytyvän pienen nikaman avulla kapusin hänen vierelleen.

Nyt älysin, miksi sinne olimme kiivenneet. Nämä kaksi kivenmöhkälettä, jotka ylhäältä olivat koverot ja vinosti yhteen kallistuneet, muodostivat näet teevadin kaltaisen syvennyksen, jossa kolme tai neljä miestä voi maata piilossa.

Koko aikana ei Alan ollut virkkanut sanaakaan. Oli vain juossut ja kapuillut niin vihaisella ja mielettömällä kiireellä, että minä arvasin hänen pelkäävän pahasti jotain epäonnistumista. Kalliollekaan päästyämme ei hän suutaan avannut eikä edes lieventänyt ryppyjä otsallaan, heittäytyi vain pitkälleen ja kohottaen ainoastaan toisen silmänsä rintavarustuksemme yläpuolelle, tarkasteli ympärillemme kaikkiin ilmansuuntiin. Aamu oli jo valennut aivan kirkkaaksi. Me näimme laakson kiviset seinämät, sen louhikkoisen pohjan ja joen, joka koskisena virtasi laaksoa pitkin. Mutta missään ei näkynyt ihmisasunnosta kohoavaa savua, eikä yhtään elävää olentoa, lukuun ottamatta muutamia, erästä vuorennyppylää kierteleviä, kirkuvia kotkia.

Vihdoinkin kirkasti hymy Alanin kasvoja.

»No nyt meillä on onnistumisen toivoa», lausui hän ja silmäillen minua mielihyvällä lisäsi sitten: »Et sinä ole oikein reipas hyppääjä.»

Arvattavasti näytin loukkaantuneelta hänen arvostelustaan, koska hän jatkoi paikalla: »No vähät siitä väliä! Pelätä yritystä ja kuitenkin tehdä se, se todistaa että mies on mitä urhein. Ja olihan siinä sitäpaitsi vettä, ja vesi on ainetta, joka pelottaa minuakin. Ei, ei sinun tarvitse hävetä, vain minun.»

Kysyin minkävuoksi.

»Minkäkö vuoksi!» vastasi hän. »Minä olen tänä yönä ollut aikamoinen pässinpää. Ensiksikin eksyin väärälle tielle, eksyin Appinissa, omassa kotiseudussani. Sentähden yllätti meidät päivä paikassa missä meidän ei koskaan olisi pitänyt olla. Siitä hyvästä on asemamme tässä kivellä vähän vaarallinen ja kirotun epämukava. Toiseksi – ja se on kaikesta pahinta miehelle, joka on niinkin paljon samoillut kanervikkoja kuin minä – olen lähtenyt ilman vesipulloa, ja koko pitkä kesäpäivä täytyy meidän nyt lojua tässä ilman mitään muuta juomaa kuin paloviina. Ajattelet ehkä, että se on vähäpätöinen asia, mutta ennen yön tuloa, David, saan kyllä sinulta siitä kuulla.»

Halusin jälleen kunnostaa itseäni ja tarjouduin juoksemaan joelle ja täyttämään pullon vedellä, jos hän ensin tahtoi tyhjentää siitä viinan.

»Enpä mielelläni heittäisi viinaakaan hukkaan», vastasi hän. »Se on tehnyt sinulle suuren palveluksen tänä yönä. Muussa tapauksessa – se on minun vähäarvoinen mielipiteeni – aikailisit sinä vieläkin tuolla vesikivellä. Ja, mikä on vielä tärkeämpää, sinä olisit vielä voinut huomata, kun olet niin teräväjärkinen, että Alan Breck Stewart käveli ehkä tavallista kiivaammin.»

»Sinäkö!» huudahdin. »Sinähän juoksit, minkä käpälästä pääsi!»

»Niinkö?» vastasi Alan. »No, sama se. Ole vain siinä uskossa. Silloin ei ollut aikaa siekailemiseen. Ja nyt olemme puhelleet kylliksi. Laittaudu sinä, poika, levolle, minä vahdin.»

Noudatin kehotusta ja panin maata. Ylhäälle kallionlohkareitten väliin oli kasaantunut vähän sammaleista multaa, jossa kasvoi joitakuita sananjalkoja. Siinä oli nyt vuoteeni. Viimeinen ääni, minkä kuulin, oli kotkien kirkuminen.

Luullakseni oli kello yhdeksän tienoilla aamua, kun minut herätettiin jotenkin kovakätisesti, ja minä huomasin Alanin painavan kättään suutani vasten.

»Hsst!» kuiskasi hän. »Sinä kuorsasit.»

»No, onko se nyt niin vaarallista?» tokaisin, kummastellen hänen kasvojensa hätäistä ja synkkää ilmettä.

Hän kurkisti kiven särmän yli ja viittasi minua tekemään samoin.

Päivä oli nyt kirkas ja kuuma, ja taivas pilvetön. Laakso levisi allamme selväpiirteisenä kuin kuvataulu. Noin puolen mailin[1] päässä rannasta oli punatakkien leiripaikka. Sen keskellä leimusi suuri nuotio, jonka ääressä muutamia miehiä hommasi keittopuuhissa. Lähellä sitä, muutaman meidän kivemme korkuisen kallion laella seisoi vahti. Hänen aseensa välkkyivät auringon paisteessa. Pitkin joenrantaa näkyi toisia vahteja, jotka oli asetettu toisin paikoin tiheään toisin taas harvempaan. Muutamia heistä oli sijoitettu, kuten nuo ensin mainitsemanikin, korkeammille paikoille, toiset taas maahan, jossa he astuskelivat edestakaisin. Kauempana, laakson yläpäässä, jossa maa oli aukeampaa, oli vahtiketjun jatkona hevosmiehiä, joiden näimme siellä ratsastelevan edestakaisin. Alempana laaksossa oli jalkaväkeä, mutta kun joki siellä, yhdyttyään erään sivuhaaran kanssa, äkkiä leveni, oli heitä vain hyvin harvassa eivätkä he vahtineetkaan muuta kuin kaalamoita ja kiviä joiden avulla olisi voinut päästä joen yli.

Kerran vain katsahdin tätä ja painauduin takaisin vuoteelleni. Tuntui vähän kummalliselta nähdä nyt laakson, joka auringon noustessa oli aivan autio, aseita välkkyvän ja punaisia takkeja ja polvihousuja vilisevän.

»Siinä nyt näet», sanoi Alan. »Tätä minä juuri pelkäsin, että he nimittäin asettuvat joen puolelle vahtiin. Noin pari tuntia sitten alkoi heitä tulla, ja sinä, mies, olet vain nukkunut raskaasti! Paikkamme on tässä vaarallinen. Jos he nousevat vuorelle, voivat he helposti keksiä meidät kaukoputkella. Mutta jos he pysyttelevät vain laaksossa, ei meillä ole hätää. Vahteja on joen alapäässä harvemmassa, ja yön tultua koetamme pujahtaa heidän ohitsensa.»

»Mitäs me teemme siihen asti?» kysyin.

»Lojumme tässä ja paistumme», vastasi Alan.

Ja »paistumista» olikin koko päivä. Täytyy muistaa, että me makasimme paljaalla kivellä kuin pannukakku lautasella. Päivä paahtoi meitä säälimättä, ja kivi kuumeni niin, että siihen tuskin voi koskea. Pienellä sananjalkojen peittämällä maatumalla, joka pysyi vähän viileämpänä, ei ollut sijaa kuin yhdelle kerrallaan. Vuorotellen makasimme paljaalla kalliolla, ja siinä oli jotenkin samanlaisessa asemassa kuin marttyyri, jota kidutettiin tuliraudoilla. Tulin ajatelleeksi miten merkillistä oli, että samassa ilmanalassa, ainoastaan muutaman päivämatkan päässä, voi kärsiä niin julmasti ensin kylmästä saarellani ja nyt kuumuudesta tällä kalliolla.

Koko aikana oli meillä karvas paloviina ainoana juomisena ja sen nauttiminen pahensi vain tilaamme. Pulloa koetimme pitää niin kylmänä kuin mahdollista hautaamalla sen multaan, ja kostuttamalla sitten viileällä viinalla rintaa ja ohimoitamme saimme vähän helpotusta.

Sotamiehet tarkastelivat koko päivän laakson pohjaa, milloin vaihtaen vahtivuoroja, milloin taas pienissä joukoissa samoillen kallionlohkareitten välissä. Niitä oli taajalti ja tiheässä, joten miehen etsiminen niiden seassa oli samaa kuin hakea neulaa heinätukosta. Ja kun heidän tehtävänsä oli niin toivoton, olivat he sitä huolimattomampia. Näimme tuontuostakin sotamiesten viiltävän kanervikkoa pistimillään ja kylmä väristys kävi silloin ruumiini läpi. Toisinaan he kiertelivät meidänkin kiveämme ja silloin uskalsimme tuskin hengittääkään.

Kuta pitemmälle päivä ehti, sitä hitaammin ja vaivaloisemmin kuluivat meiltä tunnit kivellä. Alustamme kävi näet yhä kuumemmaksi ja auringonpaahde yhä sietämättömämmäksi. Lisäksi täytyi kärsiä pyörrytystä, pahoinvointia ja luuvalon tapaisia tuimia pistoksia. Mieleeni muistuivat silloin, ja ovat usein jälestäpäinkin muistuneet, skottilaisen virtemme säkeet:

”Sua kuuvaloyö ei järjiltä lyö,
ei päivän aurinko pistä.”

Ja todellakin suojeli meitä ainoastaan Jumalan armeliaisuus auringonpistoksesta.

Lopulta, noin kello kahden aikana, kävi olomme aivan sietämättömäksi, ja meidän täytyi nyt kestää kiusausta yhtä hyvin kuin kipujakin. Aurinko oli näet jo painunut hiukan länteen ja loi kiven itäpuolelle vähän varjoa. Sillä puolen oli myöskin sotamiesten katseilta turvassa.

»Kuolema kuin kuolema!» lausui Alan, ja pudottautui kiven särmän yli alas varjonpuolelle.

Hetkeäkään kadottamatta seurasin häntä ja putosin pitkin pituuttani maahan, niin heikko ja niin pyörryksissä olin pitkällisestä kitumisesta. Siinä viruimme sitten tunnin tai pari, velttoina kuin lankavyyhti. Ruumistamme pakotti kiireestä kantapäähän, ja jokainen sotamies joka vain olisi osunut sinne, olisi keksinyt meidät. Ketään ei kuitenkaan tullut kiven sille puolen. Kaikki sivuuttivat kiven vastakkaiselta puolelta, joten se nytkin oli meidän suojamme.

Vähitellen palautuivat voimamme, ja sotamiehet kun nyt pysyttelivät lähempänä jokea, ehdotti Alan, että koettaisimme lähteä liikkeelle.

Ainoastaan yksi seikka pelotti minua tänä hetkenä, ja se oli takaisin kivelle nouseminen. Kaikki muu oli minulle tervetullut. Laittauduimme siis viivyttelemättä lähtökuntoon ja aloimme hiipiä kiveltä kivelle, vuoroin madellen niiden suojassa vatsallamme, vuoroin juosten sydän kurkussa toisen taa.

Tarkasteltuaan pintapuolisesti tämän puolen laaksoa, ja ollen ehkä vähän uneliaita kuumuudesta, eivät sotamiehet enää olleet niin valppaita, vaan nukkuivat paikoillaan tai pitivät ainoastaan joen pengermiä silmällä. Vältellen laakson pohjaa ja painuen samalla, vuoria kohti, etäännyimme taukoamatta heidän läheisyydestään. Mutta tämä yritys oli vaikein mihin koskaan olen ryhtynyt. Siinä olisi pitänyt olla silmiä sadottain joka paikassa ruumista, pysyäkseen piilossa tällä epätasaisella maalla ja niin taajaan sijoitetun vahtijoukon silmänkantamilla. Aukean paikan yli juostessa ei tullut yksistään nopeus kysymykseen, vaan täytyi myöskin silmänräpäyksessä saada selville paikan asema ja jokaisen kiven vakavuus, jolle jalkansa laski. Ilma oli näet nyt niin tyyni, että kiven vierähtäminenkin kajahti kuin pyssynlaukaus ja kaiku toisteli sitä kukkuloiden ja kumpujen välissä.

Auringon laskuun olimme niinkin hitaasti kulkien päässeet hyvän matkaa eteenpäin, vaikka kallionlohkareelle asetettu vahti näkyi vielä aivan selvään. Mutta silloin tapasimme jotakin, joka hälvensi kaiken pelkomme. Se oli syvä kuohuinen puro, joka tässä kohti muodosti putouksen, yhtyäkseen alempana olevaan jokeen. Purolle päästyämme heittäysimme maahan ja pistimme pään ja olkapäät veteen, enkä voi sanoa kumpi tuntui suloisemmalta, puistutusko, joka kävi ruumiin läpi kylmän veden virratessa päällemme vaiko nautinto, jolla vettä joimme.

Kun rantatörmät estivät meidät näkymästä sotamiehille, makasimme siinä kaikessa rauhassa, joimme yhä uudelleen ja uudelleen, valelimme rintaamme ja annoimme käsiemme viiltää virrassa, kunnes kylmä rupesi niitä vihavoimaan. Virkistyimme siitä ihmeellisesti ja otimme lopulta jauhopussin esiin ja laitoimme rautaisessa pannussa »drammachia». Vaikka se on ainoastaan kylmään veteen sekoitettuja kaurajauhoja, tulee siitä kyllin hyvä ateria nälkäiselle miehelle, ja milloin ei ole tuliaineita tahi sattuu, kuten nyt me, sellaiseen asemaan, ettei voi tulta tehdä, on se kanervikon kulkijain paras auttaja.

Heti kun yön varjot alkoivat laskeutua läksimme jälleen taipaleelle. Alussa etenimme yhtä varovasti kuin ennenkin, mutta sitten rohkeammin, kävellen suorina ja pitkin askelin. Kulkumme oli hyvin vaivaloista, kun täytyi milloin kiivetä ylös jyrkkiä vuorenrinteitä, milloin kapuilla kuilujen partaita pitkin. Auringon laskettua oli taivas vetäytynyt pilveen ja yö oli pilkkoisen pimeä. Väsymystä en sanottavasti tuntenut, mutta sen sijaan alati pelkäsin putoavani tai luiskahtavani alas rinteiltä, eikä minulla matkan suunnasta ollut aavistustakaan.

Vihdoin nousi kuu ja näki meidän vieläkin pysyvän tiellä. Kuu oli loppupuoliskolla ja enimmäkseen pilvien peitossa. Mutta hetkisen kuluttua se pilkisti esiin ja näytti minulle joukon mustia vuorenhuippuja. Kaukana allamme välkkyi sen valo kapean merenlahdelman pinnalla.

Molemmat silloin pysähdyimme, minä hämmästyneenä löytäessäni itseni korkealta, ja kuten minusta näytti pilvien päällä kävelemästä. Alan taas määrätäkseen suuntamme.

Hän oli nähtävästi mielissään ja varma siitä että olimme poissa kaikkien vainoojiemme kuuluvilta, sillä koko loppuosan öisestä marssistamme hän kulutti viheltäen sotaisia, reippaita ja surullisia sävelmiä, tanssikappaleita, jotka panivat jalan kepeämmin nousemaan, minun eteläisen kotiseutuni säveliä, jotka saivat minut halajamaan kotiin seikkailuiltani. Ja nämä kaikki olivat matkatovereinani jylhässä, synkässä ja autiossa vuoristossa.

  1. Mile (maili) = Englannin maapeninkulma, = vähän yli 1 1/2 kilometriä. Suom. muist.