Ryöstölapsi: 21 luku
| 20 luku | 21 luku. Pako kanervikossa. Corrynakieghin rotko. Kirjoittanut Robert Louis Stevenson |
22 luku |
Heinäkuun alussa valkenevat päivät kyllä aikaiseen, mutta oli vielä pimeä saapuessamme määräpaikkaamme rotkolle muutaman korkean vuoren laella. Rotkon läpi juoksi puro ja sen toisella puolen oli kallioon muodostunut matala luola. Koivuja kasvoi siellä harvahkona, kauniina metsänä, mutta kauempana ne vaihtuivat mäntyihin. Puro oli täynnä taimenia, ja metsä sepelkyyhkysiä. Vuoren aukealla puolen isokuovit viheltelivät lakkaamatta ja käkiä siellä oli niinikään lukuisasti. Rotkon suulta näkyi osa Mamoria ja merenlahti, joka eroitti sen Appinista. Olimme niin huimaavan korkealla, että maiseman katselemisesta riitti minulle koko ajaksi ihmettelemistä ja ihailemista.
Rotkon nimi oli Corrynakiegh, ja vaikka se oli niin korkealla ja niin lähellä merta että pilvet sen usein peittivät, oli se ylipäänsä miellyttävä paikka, ja ne viisi päivää, jotka siinä vietimme kuluivat onnellisesti.
Luola oli makuuhuoneemme ja vuoteemme laitoimme kanervapehkoista, joita sitävarten kävimme leikkaamassa. Peittona meillä oli Alanin päällystakki. Muutamassa puron polvessa oli suojaisa syvennys, jonne uskalsimme laittaa pienen nuotion. Sen ääressä lämmittelimme itseämme, milloin pilvet peittivät rotkon, keitimme kaurajauhovellimme ja paistoimme pienet taimenet, jotka pyydystimme käsin purosta kivien alta ja rantaonkaloista. Se olikin meidän pääasiallisena toimena ja huvituksena. Paitsi sitä, että jauhomme säästyivät siten pahempien päivien varalle, kului meiltä aika hauskasti kun vyötäisiin asti alastomina pulikoimme purossa pyydystäen kilvan kaloja. Suurimmat taimenet, mitkä saimme, olivat noin neljännesnaulan painoisia. Mutta ne olivat rasvaisia ja hyvänmakuisia, ja kun ne paistoi hiilillä, puuttui ainoastaan suolaa, jotta olisi saanut oikein herkkuruuan.
Väliaikoina Alan opetti minua miekan käyttöön, sillä kunnottomuuteni siinä kiusasi häntä. Sitäpaitsi luulen hänen hyvinkin mielellään ryhtyneen harjoitukseen, jossa hän oli niin paljon minua etevämpi, kun minä kalastuksessa vein hänestä joskus voiton. Miekkailua hän käytti oikeastaan rangaistuksena, sillä koko harjoitusten ajan hän haukkui minua jotenkin hillittömästi ja ahdisti niin ankarasti, että luulin hänen jo lävistävän minut miekallaan. Usein teki mieleni livistää pakoon, mutta seisoin kuitenkin paikallani ja opin siten ainakin pysymään varman näköisenä puolustusasennossa, joka usein on kaikki mitä tarvitaan. Vaikka siten en koskaan ollut vähääkään opettajani mieliksi, en sentään ollut aivan tyytymätön itseeni.
Sillä ei tarvitse luulla että olisimme unhottaneet päätarkoituksemme, pakenemisen.
»Kotvan kestää», lausui Alan minulle ensimäisenä aamuna, jonka rotkossa vietimme, »ennenkuin punatakeille pälkähtää päähän etsiä meitä Corrynakieghistä. Meidän on nyt sentähden lähetettävä sana Jamesille, jotta hän hankkii meille rahat.»
»Mutta millä tavoin saamme viestin hänelle?» kysyin. »Olemmehan täällä autiossa seudussa. Emme uskalla sitä vielä jättää, eivätkä kai linnutkaan rupea sanansaattajiksemme. En ymmärrä miten on meneteltävä.»
»Etkö?» vastasi Alan. »Kylläpä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä!»
Sen sanottuaan hän vaipui ajatuksiinsa tuijottaen hiillokseen. Hetken perästä hän otti puunpalasen, muodosteli siitä ristin ja mustasi sen haarukat hiilellä. Sitten hän katsoi vähän arasti minuun ja lausui:
»Etköhän lainaisi minulle nappiani? Lahjan takaisin pyytäminen ei kyllä ole tavallista, mutta minä tunnustan, etten mielelläni leikkaisi toista nappia».
Annoin hänelle napin. Sen hän pujotti päällystakistaan repimäänsä vaatekaistaleeseen, jolla oli sitonut ristin kokoon, ja kiinnitettyään siihen vielä pienen koivun- ja petäjänlehvän, hän katseli laitostaan tyytyväisenä.
»Vähän matkan päässä täältä on pieni Koalisnacoan niminen kylä. Siellä asuu muutamia minun ystäviäni, joiden käsiin voin uskoa henkeni, ja toisia, joista en ole niin varma. Katsos nyt, David. Meidän päistämme luvataan palkinto. Jameskin lupaa niistä palkinnon, ja mitä Campbelleihin tulee, niin he eivät koskaan säästä rahaa, milloin vain on kysymys jonkun Stewartin vahingoittamisesta. Jos asiat toisin olisivat, voisin milloin tahansa mennä Koalisnacoaniin ja uskoa henkeni heidän käsiinsä yhtä helposti kuin ottaa jonkun omiin turviini.»
»Mutta asiain tällä kannalla ollessa?»
»Silloin minä käyn siellä kenenkään näkemättä», vastasi Alan. »Kaikkialla on huonoja, ja mikä pahinta, heikkoja ihmisiä. Pimeän tultua hiivin siis kylään ja asetan tämän tekeleeni John Breck Maccollin ikkunaan. Hän on hyvä ystäväni ja Appinin »bouman».[1]
»Aivan kernaasti voit sen tehdä», lausuin. »Mutta jos hän sen löytääkin, niin mitä on hänen siitä ajateltava?»
»Toivon, että hän olisi vähän teräväjärkisempi mies, sillä pelkäänpä pahoin ettei hän paljoakaan siitä käsitä! Mutta näin olen minä ajatellut. Tämä risti vivahtaa vähän arpakapulaan, jonka kiertäminen meidän klaaneissamme merkitsee kokoontumista. Vielä hän ymmärtää aivan hyvin, ettei klaani aio tehdä kapinaa, kun kapula on asetettu ikkunaan ilman minkäänlaista kirjoitusta. Hän tuumii siis: »Klaani ei aio tehdä kapinaa, mutta jotakin tämä merkitsee.» Silloin hän huomaa nappini, joka on ennen ollut Duncan Stewartin, ja ajattelee: »Duncanin poika on kanervikossa ja tarvitsee minua.»
»Saattaa niin käydä», sanoin minä. »Mutta vaikka hän arvaisikin tarkoituksen, on Forthin ja tämän välillä hyvä joukko kanervikkoa.»
»Se on aivan totta», vastasi Alan. »Mutta silloin huomaa John Breck koivun ja männyn lehvät, ja päättää – jos hänellä on vähänkään järkeä, jota minä epäilen – että »Alan piileskelee metsässä, jossa kasvaa sekä koivuja että petäjiä». Sitten hän lisää: »Sellaista metsää ei näillä seuduin ole monessa paikassa», ja tulee luoksemme Corrynakieghiin. Ja jos hän ei tule, niin periköön piru hänet, sama se minulle, sillä silloin ei hän ansaitse edes suolaa velliinsä.»
»Kas vain», sanoin tehden hänestä vähän pilkkaa, »oletpa sinä aika kekseliäs! Mutta eikö sinulle olisi yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle muuan sana?»
»Sepä mainio huomautus, Mr Balfour», hän vastasi tehden vuorostaan minusta pilaa. »Tosiaankin olisi minulle paljon yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle, mutta sen lukeminen olisi John Breckille hankala juttu. Hänen pitäisi ensin käydä koulua pari kolme vuotta ja mahdollisesti väsyisimme me odottamiseen.»
Samana yönä Alan vei arpakapulan kylään ja asetti sen John Breckin ikkunaan. Takaisin tullessaan hän oli levoton, sillä koirat olivat ruvenneet haukkumaan ja ihmisiä juossut asunnoistaan ulos. Luulipa hän kuulleensa aseidenkin kalinaa ja nähneensä yhden punatakin muutamalla ovella. Koko seuraavan päivän oleksimme sentähden metsän reunassa, ja pidimme tarkasti vahtia voidaksemme, jos tulija oli John Breck, ohjata hänet heti luoksemme, tai jos se oli punatakki, hyvissä ajoin paeta.
Puolenpäivän tienoissa huomasimme miehen kiertelevän aukeaa vuorenrinnettä ylös ja varjostaen kädellään silmiään katselevan tullessaan ympärilleen. Heti kun Alan hänet huomasi, vihelsi hän. Mies kääntyi ja tuli jonkun matkaa meitä kohti. Alan vihelsi toisen kerran ja mies tuli lähemmäksi. Sillä tavalla ohjasimme hänet vähitellen luoksemme.
Hän oli ryysyinen, hurjannäköinen, parrakas mies, iältään noin neljänkymmenen vaiheilla, rokonarpien rumentama ja näytti sekä tuhmalta että julmalta. Vaikka hän puhui huonosti ja murteellisesti englanninkieltä, pyysi Alan kuitenkin – seuraten entistä kaunista tapaansa, milloin minä olin läsnä – ettei hän puhuisi geelinkieltä. Mahdollista on, että vieras kieli sai hänet näyttämään vielä hitaammalta kuin hän oikeastaan olikaan; mutta minusta vain näytti, ettei hänellä ollut paljon halua auttaa meitä ja että sekin vähä oli pelosta ja pakosta.
Alan tahtoi häntä viemään sanan Jamesille, mutta »boumanni» ei siitä tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Minä unhotan sen», kirkui hän ja vaati vain kirjettä, muuten hän uhkasi jättää meidät oman onnemme nojaan.
Nyt arvelin Alanin joutuneen ymmälle, sillä kirjoitusneuvoja ei meillä tässä erämaassa ollut. Mutta hän olikin nokkelampi kuin luulinkaan. Hän etsi metsästä sepelkyyhkysen siipikynän, josta sitten muodosti kynän. Mustetta hän laittoi sekoittamalla ruutia veteen, ja repäisten nurkan ranskalaisesta sotilasvaltakirjastaan, jota hän kuletti taskussaan kuin mitäkin hirsipuusta suojelevaa taikakalua, hän istuutui kirjoittamaan seuraavat rivit:
»Rakas sukulaiseni. – Tee hyvin ja lähetä tämän tuojan mukana rahat siihen paikkaan, jonka hänelle olen ilmoittanut.
- Sinun uskollinen serkkusi,
- A. S.»
Kirjelmän hän uskoi miehelle, joka lupasi kiirehtiä niin paljon kuin suinkin ja läksi kirjeineen laskeutumaan alas kummulta.
Kolme kokonaista päivää oli hän poissa, mutta noin kello viiden aikaan kolmannen päivän illalla kuulimme metsästä vihellyksen, johon Alan vastasi. Heti ilmestyi »boumanni» puron rannalle etsien meitä silmillään oikealta ja vasemmalta. Hän ei ollut nyt niin pahantuulisen näköinen kuin ennen ja epäilemättä hän olikin hyvillään saatuaan niin vaarallisen tehtävänsä loppuun suoritetuksi.
Seudun uutisina hän kertoi, että maa oli täynnä punatakkeja, että aseita oli löydetty ja ihmisiä sentähden saatettu joka päivä onnettomuuteen, että James ja hänen palvelijansa oli, rikokseen osallisuudesta epäiltyinä, pistetty Fort Williamin vankilaan. Kaikille suunnille tuntui ilmoitellun, että Alan Breck oli ampuja, ja hänestä ja minusta oli levitetty julistus, jossa luvattiin meistä sadan punnan palkinto.
Nämä olivat meille mitä ikävimpiä uutisia, ja lyhyt kirjelmä, jonka rouva Stewart oli John Breckin mukana lähettänyt, oli läpeensä haikeaa valitusvirttä. Siinä hän pyysi hartaasti Alania välttämään kiinnijoutumista, vakuuttaen, että jos hän kerran joutuu sotamiesten käsiin, ovat sekä hän että James mennyttä kalua. Rahasumma, jonka hän lähetti, oli kaikki minkä hän oli saanut kerjätyksi tai lainatuksi, ja hän rukoili Jumalaa, että tulisimme sillä toimeen. Lopuksi – kirjoitti rouva – liitti hän mukaan julistuksen, jossa meistä puhuttiin.
Sitä paperia tarkastimme uteliaisuudella ja pelolla – aivan kuin olisimme katsoneet peiliin ja samalla vihollisen pyssyn suuhun saadaksemme selville onko hänellä todellakin tosi mielessä. Alanin tuntomerkeiksi oli siinä ilmoitettu: »pieni, rokonrikkoma ja notkealiikkeinen mies, iältään kolmenkymmenen viiden vaiheilla, päässä sulitettu hattu, pukunaan ranskalainen, sinivärinen ja hopeanapeilla varustettu silkkinuttu, jonka koruompelukset ovat jo suurimmaksi osaksi vaalenneet, punaiset liivit ja mustat, nukkakankaasta tehdyt polvihousut». Minusta oli sanottu: »suuri, vahva, noin kahdeksantoista vuotias poika, päällä vanha, hyvin repaleinen sininen nuttu, vanha ylämaalais lakki, pitkät, kotikutoiset liivit, siniset polvihousut; kintut paljaat, kengät alamaalaista kuosia ja kärjistä rikki, puhuu alamaalaisten tavoin, ja on parraton».
Alan oli mielissään, kun hänen komeutensa oli hyvin muistettu ja niin tarkoin kerrottu. Koruompeluksista lukiessaan hän vain käänsi katseensa paperista niihin vähän loukkaantuneen näköisenä. Mitä minuun tuli tarjosin minä mielestäni julistuksen mukaan surkean näyn. Mutta toisekseen olin siitä hyvillänikin, sillä vaihdettuani entiset ryysyni pois, ei kuvaus enää ollut vaarallinen, vaan paremminkin päinvastoin.
»Alan, sinun pitäisi vaihtaa pukua», huomautin.
»Eikö mitä», vastasi hän. »Minulla ei ole toisia vaatteita. Näyttäisipä se somalta jos palaisin Ranskaan »bonnetti»[2] päässä!»
Tämän hänen vastauksensa johdosta tulin ajattelemaan, että jos eroan Alanista ja hänen kielittelevistä vaatteistaan, minun ei tarvitse pelätä kiinnijoutumista, vaan voin liikkua julkisesti asioillani. Eikä siinä kaikki, sillä jos otaksutaan, että minä joudun yksinäni kiinni, ei minua vastaan ollut mitään syytöksiä, mutta jos joudun tuon murhaajaksi luullun miehen seurassa vangiksi, oli asemani hyvin vakava. Näistä mietteistäni en kyllä kehdannut virkkaa mitään, mutta sellaisia ajatuksia liikkui kuitenkin mielessäni.
Näitä seikkoja tulin ajatelleeksi vieläkin enemmän, kun sanansaattajamme veti esiin viheriän kukkaron, jossa oli neljä guineaa kullassa ja vähää vaille guinea hopearahoissa. Summa oli kyllä suurempi kuin minun. Mutta Alanin olikin vähän vaille viidellä guinealla päästävä aina Ranskaan asti, ja minun vaille kahdella vain tälle puolen Queensferryn. Jos kaikki otetaan huomioon, ei Alanin seura ollut minulle ainoastaan hengenvaarallinen, vaan myöskin kukkaroani rasittava.
Mutta niin ei kunniallinen seuralaiseni ajatellut. Hän luuli vain palvelevansa, auttavansa ja suojelevansa minua. Mitä minun oli siis tekeminen muuta kuin pysyä ääneti ja tyynenä tyytyä osaani!
»Onhan tämä vähän pienenlainen summa», tuumi Alan pistäen rahat taskuunsa, »mutta eikö tuo riittäne tarpeisiini. Jos nyt te, John Breck, tahdotte antaa minulle nappini, lähdemme tämän kunnon miehen kanssa matkalle.»
Mutta »bouman», harailtuaan ensin karvoista tehdyssä pussissaan, joka ylämaalaisten tapaan riippui hänellä etupuolella – jalassa oli hänellä sitävastoin alamaalaisten merimieshousut – alkoi mulkoilla pahasti silmillään ja sanoi lopuksi: »Minä olen tainnut kadottaa sen.»
»Mitä!» ärjäisi Alan, »oletko sinä hukannut minun nappini, jonka olen saanut isältäni? Silloin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että tämä oli pahin päivätyö, minkä kuuna kulloisna ikänäsi olet tehnyt.»
Puhuessaan Alan pani kädet polvilleen ja katsoi mieheen ivahymy huulillaan ja silmissä välke, joka ennusti pahaa hänen vihollisilleen.
Mahdollista on että mies puhui totta, mahdollista myöskin että hän aikoi pettää, mutta huomaten sitten olevansa autiossa seudussa yksin meitä kahta vastaan, katsoi hän itselleen parhaimmaksi turvautua totuuteen. Pääasia vain on, että hän oli äkkiä löytävinään napin ja ojensi sen Alanille.
»Oikein, tämä puhuu Maccollien kunniallisuuden puolesta», lausui Alan ja jatkoi sitten minulle: »Tässä on nappisi takaisin. Minä kiitän sinua siitä, että raskit napista luopua. Se on teko, joka on todistuksena ystävyydestäsi minua kohtaan.»
Sitten hän jätti »boumannille» lämpimät hyvästit. »Sillä», sanoi hän, »sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen ja antautunut uhkarohkeaan yritykseen. Minä olen aina antava sinulle hyvän miehen nimen.»
John Breck läksi viimein omalle suunnalleen ja Alan ja minä pannen kapineemme yhteen taakkaan, poistuimme toiselle jatkaaksemme pakomatkaamme.