Ryöstölapsi: 22 luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
21 luku 22 luku.
Pako kanervikossa. Suolla.
Kirjoittanut Robert Louis Stevenson
23 luku


Käveltyämme pysähtymättä ja rivakasti noin seitsemän tuntia, olimme varhain aamulla vuorijonon toisessa päässä. Edessämme levisi epätasainen ja autio alanko, jonka yli meidän nyt oli kuljettava. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi suoraan silmiimme. Suosta kohosi ohut, savunkaltainen sumu, joten – Alanin sanojen mukaan – alangolla voi olla vaikka kaksikymmentä eskadroonaa ratsuväkeä, ilman että meillä niistä oli aavistustakaan.

Istuuduimme sentähden eräälle vuoren rinteen pengermälle odottamaan sumun haihtumista, laitoimme »drammachia» ja pidimme sotaneuvottelun.

»David», lausui Alan, »tämä on vähän vaarallinen paikka. Majailemmeko nyt tässä yöhön asti, vai uskallammeko eteenpäin?»

»Jos siinä on kaikki, niin käykäämme eteenpäin», vastasin minä.

»Niin, mutta kun siinä ei ole kaikki, ei edes puoletkaan», puhui Alan. »Asemamme on nyt seuraava: Appinissa odottaa meitä varma kuolema, etelässä on kaikki Campbellien aluetta eikä siis sinne ole ajattelemistakaan. Pohjoiseen ei meillä kummallakaan ole asiaa, ei sinulla, joka aijot Queensferryyn, eikä minulla jonka matka pitää Ranskaan. Itäänpäin voimme siis suunnata kulkumme.»

»Tehkäämme se!» vastasin iloisesti. Mutta itsekseni ajattelin: »Parasta olisi meille molemmille, että sinä lähdet yhdelle suunnalle ja annat minun mennä toiselle.»

»Mutta huomaa, että idässä on suo edessämme», lausui Alan. »Jos sinne lähdemme, antaudumme uhkapeliin. Mihin kummaan tuolla lakealla, aukealla kentällä piiloon pistäytyy? Heti kun punatakit pääsevät jonkun kummun yli, voivat he nähdä meidät peninkulmien päästä, ja silloin saat pian maistaa heidän hevostensa kavioista. Se ei ole paikka meitä varten ja uskallanpa lisätä, että se on vielä vaarallisempi päivällä kuin yöllä.»

»Kuule, Alan, mitä minä olen tästä ajatellut. Appinissa odottaa meitä kuolema. Rahoja ei meillä suinkaan ole liiaksi, jauhoista puhumattakaan. Kuta kauemmin he meitä etsivät, sitä likemmä arvaavat he olinpaikkamme. Kaikkialla olemme siis vaarassa, ja lupaan sanallani ponnistaa eteenpäin, kunnes kaadumme.»

Alan ihastui. »On hetkiä», lausui hän, »jolloin sinä olet aivan liian viekas ja liian whigimäinen minunlaiseni kunnonmiehen seuraksi, mutta on toisiakin hetkiä, jolloin sinä osoittaudut rohkeaksi, ja silloin juuri rakastan minä sinua kuin veljeäni.»

Sumu haihtui ja alanko levisi eteemme autiona kuin meri. Ainoastaan riekot ja töyhtöhyypät kirkuivat siellä ja kaukana idässä liikkui hirvilauma pienenä pisteenä. Suurimmaksi osaksi se oli punaista kanervikkoa, muu ala enimmäkseen suota, heteikköä ja sammaltuneita vesilammikoita. Muutamin paikoin oli kulovalkea polttanut maanpinnan mustaksi ja toisin paikoin oli kokonaisia metsiä kuivuneita mäntyjä, jotka seistä törröttivät siellä kuin luurangot. Elottomamman näköistä erämaata ei missään näe, mutta sotamiehiä ei siellä näkynyt ja se oli meille tärkeintä.

Laskeuduimme siis alas autiolle kankaalle ja alotimme vaivaloisen ja monimutkaisen kulkumme itää kohti. Joka haaralla ympäröivät meitä, – se tulee muistaa – vuorenhuiput, joilta meidät voitiin nähdä milloin hyvänsä. Sentähden täytyi meidän seurata notkopaikkoja, ja kun ne kääntyivät pois meidän suunnastamme, liikkua aukealla kentällä mitä huolellisimmin. Joskus, puolikin tuntia yhteen menoon, meidän täytyi ryömiä kanervapehkosta toiseen kuin metsämiehen ollessaan likellä hirveä. Päivä oli taas kirkas, aurinko paahtoi kuumasti. Vesi viinapullostamme loppui pian, ja jos olisin arvannut minkälaista oli ryömiä puolet matkasta vatsallaan ja kävellä loput melkein polviin asti kumarassa, olisin varmaan luopunut sellaisesta murhaavasta uhkayrityksestä.

Ponnistaen ja leväten ja uudelleen ponnistaen taivalsimme eteenpäin aamupäivän ja puolenpäivän tienoissa paneuduimme maata sankkaan kanervapehkoon. Alan piti ensin vahtia. Mielestäni olin tuskin silmäni ummistanut kun hän jo herätti minut vahtimaan vuorostani. Kummallakaan meillä ei ollut kelloa, jonka mukaan olisimme eläneet. Sen puutteessa pisti Alan kanervan oksan pystyyn maahan. Kun pensaan varjo oli ehtinyt siihen, oli minun herätettävä hänet. Mutta nyt olin minä niin väsyksissä että olisin voinut nukkua kaksitoista tuntia yhtä päätä. Uni kangerti kurkussani ja jäseneni lepäsivät, vaikka ajatukset olivatkin valveilla. Kanervikon kuuma tuoksu ja ahertavien mehiläisten surina tekivät minuun saman vaikutuksen kuin olutjuusto, ja tuon tuostakin kohautin päätäni huomaten menneeni unen horroksiin.

Viimeisen kerran herätessäni huomasin olleeni kokonaan toisessa maailmassa ja arvelin auringon jo kulkeneen hyvän matkaa rataansa. Vilkasin kanervan oksaan ja olin vähällä parahtaa, sillä minä näin laiminlyöneeni luottamustoimeni. Pääni oli mennä sekaisin pelosta ja häpeästä, ja katseltuani ympärilleni, tuntui sydämeni pysähtyvän. Osasto ratsuväkeä oli näet maatessani laskeutunut alangolle ja tuli nyt kaakosta melkein suoraan meitä kohti viuhkan muotoisesti hajaantuneena ja ratsastellen notkopaikoissa edestakaisin.

Herätettyäni Alanin vilkasi hän ensin sotamiehiin, sitten merkkiin ja auringon asemaan ja puristi kätensä nyrkkiin heittäen minuun samalla kertaa vihaisen ja huolestuneen silmäyksen. Muulla tavalla ei hän minua nuhdellut.

»Mitäs nyt on tehtävä?» kysyin.

»Meidän on leikittävä jänistä», vastasi hän. »Näetkö tuota vuorta?» kysyi hän sitten osoittaen koilliseen.

»Kyllä», vastasin.

»Sitä kohti on nyt meidän riennettävä. Sen nimi on Ben Alder, ja on se jylhä, autio vuori täynnä kumpuja ja kuiluja. Ja jos sinne ehdimme ennen aamua, voimme vielä pelastua.»

»Mutta Alan», huudahdin, »sitenhän joudumme aivan sotamiesten tielle!»

»Sen tiedän aivan hyvin», vastasi Alan, »mutta jos meidät ahdistetaan takaisin Appiniin, olemme molemmat mennyttä miestä. Joutuin nyt siis, David!»

Sen sanottuaan hän läksi juosta vilistämään nelinkontin niin tavattoman nopeasti, että olisi voinut luulla sen olevan hänen tavallinen kulkutapansa. Koko ajan hän seuraili notkoja, joissa olimme parhaiten suojassa. Muutaman näistä oli kulovalkea polttanut tai ainakin kärventänyt ja siitä nousi nyt kasvoihimme, jotka olivat likellä maanpintaa, sokaiseva, tukahduttava savuntapainen tomu. Vesi oli kaukana ja nelinkontin juokseminen tekee niin herpaisevan heikoksi ja väsyneeksi. Jäseniäsi pakoittaa ja ranteet kuoleutuvat ruumiisi painon alla.

Vähän väliä, päästyämme johonkin suureen kanervapehkoon, lepäsimme ja läähätimme hetken aikaa. Taivuttaen syrjään kanervia, tarkastelimme takaa tuleviin ratsumiehiin. He eivät olleet huomanneet meitä, vaan kulkivat suoraan eteenpäin. Heitä oli luullakseni puoli eskadroonaa ja kulkiessaan he tarkastivat erittäin huolellisesti noin parin peninkulman levyisen alan. Olin herännyt viime hetkessä. Jos olisin nukkunut vähänkin kauemmin, olisi meidän täytynyt paeta aivan heidän edessään, sen sijaan että nyt olimme heidän sivullaan. Nytkin voi pieninkin onnettomuus ilmaista meidät ja kun riekko sattui pyrähtämään siipiään räpyttäen lentoon, makasimme hiljaa kuin hiiret, uskaltaen tuskin hengittääkään.

Pakotus ja velttous ruumiissani, sydämen jyskytys, kipu käsissäni ja alituisen pölyn ja tuhkan synnyttämä kirvely silmissäni ja kurkussani olivat pian käyneet niin sietämättömiksi, että olisin ilomielin luopunut koko yrityksestä. Ainoastaan Alanin pelko piti minussa teennäistä rohkeutta sen verran yllä, että jatkoin kulkuani. Mitä häneen itseensä tuli – on muistettava, että hänellä oli päällystakki päällään – oli hän ensin käynyt hehkuvan punaiseksi, mutta ajan pitkään alkoi hänen kasvoilleen ilmestyä valkoisia täpliä. Hänen hengityksensä oli vinkuvaa ja äänessä ei ollut vähääkään inhimillistä sointua, kun hän lepoaikoinamme kuiskaili huomioitaan korvaani. Siitä huolimatta ei hän näyttänyt ollenkaan kadottaneen rohkeuttaan eikä hänen notkeutensa vähenneen. Minun täytyi ihmetellä miehen kestävyyttä.

Ensimäisten yön varjojen laskeutuessa kuulimme viimein torven törähdyksen ja vilkaistessamme kanervien yli taaksemme näimme sotamiesten alkavan kokoontua. Hetken kuluttua he olivat jo laittaneet nuotion ja asettuneet melkein keskelle erämaata yön pitoon.

Silloin pyysin ja rukoilin, että mekin panisimme maata.

»Tänä yönä ei levätä!» vastasi Alan. »Nuo sinun väsyneet ratsumiehesi pitävät tästä lähtien vuoret hallussaan eikä yksikään siivetön olento pääse silloin pois Appinista. Me luiskahdimme loukusta viime hetkessä ja panisimmeko nyt vaaralle alttiiksi sen mitä siten olemme voittaneet? Ei, ei, huomispäivä on löytävä meidät jossain turvallisessa paikassa Ben Alderilla.»

»Alan, ei minulta tahtoa puutu, vaan voimia», selitin. »Jos voisin, niin tekisin. Mutta niin totta kuin elän, en voi.»

»Sama se», tokaisi Alan. »Minä kannan sinua.»

Katsoin häneen nähdäkseni, laskiko hän leikkiä, mutta niin ei ollut asian laita, pienellä miehellä oli tosi mielessä. Sellainen lujuus sai minut häpeämään.

»Paina päälle!» huudahdin. »Minä tulen perästä.»

Hän heitti minuun silmäyksen aivan kuin tahtoen sanoa: »Oikein, David», ja läksi vihaisinta vauhtiaan rientämään eteenpäin.

Yön tullen pimeni vähän ja ilma muuttui koleammaksi. Taivas oli pilvetön. Oltiin heinäkuun alussa ja kaukana pohjoisessa. Yön pimeimmillään ollessa olisi kyllä hyvät silmät olleet tarpeen, mutta talviseen aikaan on keskipäivälläkin joskus pimeämpi. Runsas kaste kostutti maanpinnan aivan likomäräksi ja virkisti minua vähäisen. Kun huokaamaan pysähdyttyämme minulla oli aikaa katsella ympäristöäni ja minä näin miten kirkas ja miellyttävä yö oli, kuinka vuorien haamut näyttivät uinailevan sen helmassa ja miten nuotio takanamme tuikki valoisana pilkkuna aavikon keskellä, valtasi minut äkkiä vihanpuuska, kun minun täytyi vielä rehkiä vaivaloisesti eteenpäin ja niellä matelijain lailla maan tomua.

Päättäen siitä, mitä kirjoista olen lukenut, luulen ettei monikaan kynäniekka ole koskaan ollut oikein todenteolla väsyksissä. Muussa tapauksessa kuvaisi hän sitä räikeämmin värein. Minä en välittänyt vähääkään elämästäni, en menneestä enkä tulevasta, tuskinpa edes muistinkaan, että sellainen poika kuin David Balfour oli olemassa. Itseäni en ajatellut, vaan sen sijaan jokaista uutta askelta, jonka epätoivoissani arvelin olevan viimeiseni. Ajattelin Alaniakin, mutta vihaisena, sillä hän oli syynä kärsimyksiini. Sotilasalalla oli Alan paikallaan. Upseerin asia on saada miehet herkeämättä ponnistamaan eteenpäin, silloin kun he ymmärtämättömyydessään jäisivät paikalle lepäämään – jos heillä tilaisuus siihen sattuisi – ja joutuisivat surman suuhun. Ja uskallanpa väittää, että minä olisin käynyt kunnollisesta sotamiehestä, sillä viime tunnit olin siinä vahvassa uskossa, ettei minulla ollut mitään muuta neuvona kuin totella niin kauan kuin kykenin ja kuolla totellen.

Päivä alkoi sarastaa – vuosien perästä, minun mielestäni. – Silloin olimme jo päässeet suurimmasta vaarasta ja saatoimme kävellä jaloillamme sivistyneiden ihmisten tavoin tarvitsematta enää raakalaisten lailla ryömiä nelinkontin. Mutta hyvänen aika, minkälainen pari mahdoimme ollakaan, kävellessämme kumarassa kuin vanhat vaarit, hoiperrellen kuin ensi askelia ottavat pikkulapset ja kalpeina kuin ruumiit. Sanaakaan ei vaihdettu. Kumpikin kulki suu kiinni puristettuna ja eteensä tuijottaen ja nosteli jalkojaan kuin näyttelijät, jotka markkinaväen huviksi nostelevat painoja. Sillä välin kirkuivat riekot kanervikossa yksitoikkoista virttään ja idän kulma valkeni hitaasti ennustaen päivän nousua.

Sanoin, että Alankin teki samoin kuin minä. En kyllä häneen kertaakaan katsonut, sillä omien askeleitteni tarkkaamisesta oli minulle kylliksi huolta. Mutta selvää on, että hänkin oli yhtä tylsistynyt väsymyksestä kuin minä ja että hän yhtä vähän kuin minäkään katsoi minne menimme, sillä muuten emme olisi astuneet suoraa päätä väijytykseen kuin umpisokeat miehet.

Se tapahtui näin. Laskeuduimme muutamaa kanervien peittämää kumpua alas ja kuljimme kuin viuluniekka akkoineen, Alan edellä ja minä askeleen pari jälempänä, kun yhtäkkiä kanervikko rasahti ja kolme tai neljä parrakasta miestä hyökkäsi päällemme. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme selällämme ja kummankin kurkkua kohti ojennettiin tikari.

Luullakseni en koko tapauksesta välittänyt mitään. Tämän kovakouraisen kohtelun synnyttämät tuskat eivät enää tuntuneet minussa, sillä siksi ankarat olivat kärsimykseni jo ennestään ja niin iloinen olin päästessäni pitkälleni, ettei uhkaava tikarikaan minulle mitään merkinnyt. Viruin siinä tuijottaen minua pitelevän miehen kasvoihin. Muistan, että ne olivat auringon paahtamat ja että hänen silmänsä olivat vaaleat, mutta minä en pelännyt häntä. Kuulin Alanin supattavan erään toisen miehen kanssa geelinmurteella, mutta mitä he puhuivat, oli minulle aivan yhdentekevää.

Keskustelusta oli kumminkin seurauksena, että miehet pistivät tikarinsa tuppeen, ottivat meiltä aseet pois ja asettivat meidät istumaan vastakkain kanervikkoon.

»He ovat Clunyn miehiä», sanoi Alan. »Paremmin ei meille olisi voinut käydä. Me odotamme nyt täällä näiden etuvartijain kanssa, kunnes he saavat lähetetyksi päällikölleen sanan minun tulostani.»

Cluny Macpherson, Vourichin klaanin päällikkö, oli kuusi vuotta sitten riehuneen kapinan johtajia. Hänen päästään oli luvattu palkinto, ja minä olin luullut että hän ja muut jäljelle jääneet tämän äärimmäisen puolueen johtajat olivat jo kauan sitten paenneet Ranskaan. Niin väsynyt kuin olinkin, sai uutinen minut puoleksi hereille.

»Mitä», huudahdin, »onko Cluny vielä täällä?»

»Onpa niinkin!» vastasi Alan. »Vieläkin omassa maassaan ja oma klaaninsa elättää häntä. Ei Yrjö kuninkaan valta sen pitemmälle ulotu.»

Olisin kai enemmänkin asiasta kysellyt, mutta Alan tukki suuni, sanoen: »Minä olen nyt väsyksissä ja tahtoisin panna maata.» Ja sanaakaan lisäämättä hän laski päänsä sankkaan kanervapehkoon ja näytti paikalla vaipuvan uneen.

Minulle ei saman tempun tekeminen ollut mahdollista. Olet kai kuullut heinäsirkkain sirittävän heinikossa kesäpäivänä. No niin; tuskin olin ummistanut silmäni kun koko ruumiini ja erittäinkin pää, vatsa ja ranteet tuntuivat olevan tuollaisia sirittäviä heinäsirkkoja täynnä. Minun täytyi avata paikalla silmäni, kieriskellä ja heittelehtää edestakaisin tilallani, nousta istumaan ja viskautua uudelleen pitkälleni, tuijottaa ylös taivaaseen, joka häikäisi silmiäni, tai Clunyn raa’an ja synkännäköisiin vahtimiehiin, jotka näkyivät kummun toiselta puolen ja kuuluivat lörpöttelevän keskenään geelinmurteella.

Sen paremmin en ollut saanut levätyksi, kun sananviejä jo palasi, ja meidän täytyi jälleen nousta ylös ja lähteä taivaltamaan eteenpäin. Cluny oli näet ilmoittanut meidän olevan tervetulleita hänen luokseen. Alan oli erinomaisen hyvällä tuulella, levosta virkistynyt, nälkäinen ja iloitsi jo edeltäpäin ryypystä ja lihapaistista, joiden sananviejä oli ilmoittanut odottavan meitä.

Mitä minuun tuli, niin tuntui minusta vastenmieliseltä kuulla syömisestä puhuttavan. Tähän asti oli minun ollut vaikea liikkua, mutta nyt tunsin jonkunlaista kamalaa kepeyttä, joka ei olisi antanut kävellä. Tuntui siltä kuin olisin untuvan lailla liidellyt ilmassa, maanpinta näytti minusta pilviltä ja vuoret kepeiltä kuin höyhenet. Ilmakehä tuntui olevan alituisessa liikkeessä kuin virtaava puro, joka mielestäni kuljetteli minua edes-takaisin. Tämän lisäksi painoi mieltäni synkkä epätoivo, ja minä olisin voinut itkeä omaa avuttomuuttani.

Huomasin Alanin puivan minulle nyrkkiä ja otaksuin hänen olevan vihoissaan minulle. Pelästyin siitä yhtä mielettömästi kuin pikku lapsi. Muistan hymyilleenikin silloin enkä voinut lakata hymyilemästä, vaikka, arvellen ettei se nyt ollut soveliasta, kuinkakin koetin sitä vastustaa. Mutta kunnon toverillani ei ollut kuin hyvä mielessä, ja pian otti kaksi palvelijaa minua kainaloista kiinni ja alkoi kantaa eteenpäin kovaa kyytiä, kuten minusta tuntui, vaikka todellisuudessa taisi kulku olla hyvinkin hidasta. Kuljimme lukemattomien kolkkojen notkojen ja rotkojen kautta tämän jylhän Ben Alder-vuoren sisimpään osaan.