Ryöstölapsi: 23 luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
22 luku 23 luku.
Clunyn häkki.
Kirjoittanut Robert Louis Stevenson
24 luku


Viimein saavuimme metsän reunaan, joka peitti tavattoman jyrkkää ja louhista vuorenrinnettä. Korkealla metsän yläpuolella näkyi kalju, pystysuora kallion seinämä.

»Täällä se on», sanoi muuan oppaistamme, ja me läksimme kapuamaan ylös vuorelle.

Puut olivat imeytyneet kiinni rinteeseen kuin merimiehet laivan mastotouveihin ja niiden rungot muodostivat luonnolliset portaiden kaidepuut, joiden avulla nyt kiipesimme ylöspäin.

Aivan vuoren huipulta, äsken mainitsemani pystyseinäisen kallion juurelta löysimme tuon kummallisen ihmisasunnon, joka näillä seuduin tunnettiin »Clunyn häkin» nimellä. Useiden puiden rungot oli taivutettu ristiin, välit vahvistettu seipäillä ja maa tämän rintavarustuksen takana tasoitettu lattiaksi. Muuan rinteellä kasvava puu muodosti elävän kurkihirren. Seinät olivat oksista ja sammalella peitetyt. Koko kyhäys vivahti muodoltaan munaan ja se puoleksi riippui puoleksi seisoi tällä sankan metsän peittämällä jyrkänteellä, kuin ampiaispesä viheriässä orapihlajassa.

Kojun sisään mahtui jotenkin mukavasti viisi tai kuusi henkeä. Kallion kielekettä käytettiin tulisijana ja kun savu tuli nousemaan pitkin kallionseinämää ja oli väriltään tämän kanssa melkein yhtäläinen, ei sitä alhaalta voinut huomata.

Tämä oli vain yksi Clunyn piilopaikoista. Hänellä oli vielä näillä seuduin luolia ja maanalaisia komeroita asumapaikkoina, ja seuraten vakoojiensa tiedonantoja muutti hän paikasta toiseen sen mukaan kuin sotamiehet joko tulivat lähemmäksi tai vetäytyivät kauemmaksi. Tällaista elämää eläen ja klaaninsa huolenpidon avulla ei hän ainoastaan ollut turvassa, samalla kuin moni muu oli pakotettu pakenemaan tai joutui kiinni ja tuli surmatuksi, vaan eleli täällä vielä viisi tai kuusi vuotta ja ainoastaan ylipäällikkönsä nimenomaisesta käskystä muutti lopulta Ranskaan. Siellä hän pian kuoli, ja niin kummalliselta kuin se tuntuukin, kaipasi hän siellä ollessaan »häkkiänsä» Ben Alderilla.

Tullessamme ovelle hän istui takkakallion ääressä tarkastellen palvelijansa keittohommia. Pukuna oli hänellä vain korviin asti vedetty, vyötäisiltä kiinni köytetty yönuttu. Aikansa kuluksi hän imeksi rumaa piipunnysää. Siitä huolimatta hän käyttäytyi kuin kuningas, ja hauskaa oli nähdä hänen nousevan ylös istuimeltaan tervehtiäkseen meitä.

»No, Mr Stewart, käykää sisään, sir!» lausui hän, »ja tuokaa mukananne ystävännekin, vaikka en vielä hänen nimeänsäkään tiedä.»

»Kuinkas te voitte, Cluny?» sanoi Alan. »Toivoakseni mainiosti, sir. Olen ylpeä tavatessani teidät ja saadessani esittää teille ystäväni, Shawsin herran, Mr David Balfourin.»

Kahden kesken ollessamme ei Alan koskaan lausunut arvonimeäni muuten kuin ivaten, mutta vieraiden läsnäollessa hän lasketteli sen kuin kuuluttaja.

»Käykää sisään molemmat», kehoitti Cluny. »Lausun teidät tervetulleiksi talooni, joka kyllä on ruma ja alkuperäinen hökkeli, mutta jossa eräs kuninkaallinen henkilö on käynyt luonani. Mr Stewart, te arvaatte epäilemättä ketä tarkoitan. Nyt otamme ryypyn sen tapauksen kunniaksi, ja niin pian kuin tämä minun kömpelökätinen mieheni on saanut lihapalat paistetuksi, syömme päivällisen ja otamme sitten kortit esille kuin kunnonmiehet ainakin. Minun elämäni on vähän yksitoikkoista», jatkoi hän kaataessaan paloviinaa laseihin. »Harvoin minun luonani käy vieraita. Istun vain täällä peukaloitani punoen ja muistelen tuota mennyttä, mainehikasta päivää ja odotan toista mainehikkaampaa, jonka me kaikki toivomme pian koittavan. Juokaamme nyt maljat toivoen, että Stuartit pääsevät jälleen valtaistuimelle!»

Kaikki kilistimme laseja ja joimme. Varmaa on, etten toivottanut Yrjö kuninkaalle mitään pahaa, ja jos hän itse omassa persoonassaan olisi ollut saapuvilla, olisi hän kai tehnyt samoin kuin minäkin. Heti ryypyn otettuani tunsin itseni paljon paremmaksi, ja kykenin seuraamaan toisten hommia ja kuuntelemaan puhelua. Järkeni taisi kyllä vielä olla vähän hämärä, mutta minua ei enää vaivannut entinen aiheeton pelko ja synkkämielisyys.

Paikka oli todellakin kummallinen, ja kummallinen oli isäntämmekin. Pitkänä piileskelemis-aikanaan oli Clunyyn juurtunut kaikki pinttyneet tavat, jotka vanhoissa piioissa tavallisesti tapaa. Hänellä oli erityinen paikkansa, jossa ei saanut istua kukaan muu kuin hän. »Häkki» oli määrätyllä tavalla järjestetty, eikä kukaan saanut siinä pienintäkään muutosta tehdä. Keittohommat olivat hänen mielitehtäviään, ja meitä tervehtiessäänkin hän piti koko ajan syrjäsilmällä paistista huolta.

Myöhemmin kävi selville, että hän toisinaan kävi tervehtimässä vaimoaan tai kävi tämä taikka joku läheisimmistä ystävistä Clunyä yön peitossa katsomassa. Muuten hän eleli enimmäkseen yksikseen ja seurusteli muiden kanssa ainoastaan vahtimiestensä ja käskyläistensä kautta, jotka palvelivat häntä »häkissä». Aamulla tuli ensiksi eräs heistä, parturi, ajamaan häneltä partaa ja kertoi hänelle seudun kuulumiset, joille hän oli tavattoman ahnas. Isännän kysymyksistä ei tahtonut ollenkaan tulla loppua ja niitä sateli tiheään kuin lapsen suusta. Joillekuille vastauksille hän saattoi nauraa aivan säädyttömästi ja vielä kauan aikaa parturin mentyäkin hän voi purskahtaa nauruun niitä muistaessaan.

Kaikki hänen kysymyksensä olivat kumminkin asiallisia, sillä vaikka hän olikin näin erillään muusta maailmasta ja häneltä kuten muiltakin Skotlannin tilanomistajilta oli parlamentin päätöksen mukaan joku aika sitten riistetty lain suoja, piti hän vielä klaanissaan isällistä kuria. Riidat jätettiin hänen ratkaistavikseen, ja nekin hänen alustalaisistaan, jotka virallisesta tuomioistuimesta eivät olisi vähääkään välittäneet, jättivät kostotuumansa toimeenpanematta ja maksoivat kiltisti sakot, joihin tämä rikokselliseksi tuomittu ja lainsuojaton mies heidät langetti. Milloin hän oli suutuksissaan, joka kylläkin usein sattui, jakeli hän määräyksiään ja rangaistusuhkauksiaan kuin kuningas, ja silloin poistuivat sananviejät hänen luotaan vavisten ja nöyrästi kumarrellen kuin lapset vihastuneen isän edestä. Sisään tullessaan hän tervehti heitä kaikkia juhlallisesti kättä antaen ja molemmat veivät sitten sotilaan tavoin käden hatun laitaan. Minulla oli siis nyt mainio tilaisuus nähdä yhteiskunnallista elämää ylämaalaisessa klaanissa. Klaanin päällikkö oli vielä tässä tapauksessa lainsuojaton ja pakolainen, ja hänen tiluksensa olivat valloitetut ja sotamiehiä kuljeksi joka suunnalla häntä etsimässä, toisinaan tuskin peninkulmankaan päässä hänen piilopaikastaan. Ja tämän lisäksi olisi vielä vähäpätöisinkin näistä parrakkaista miehistä, joita hän torui ja uhkaili, voinut ansaita suuret summat ilmiantamalla hänet.

Tänä ensimäisenä päivänä, jonka hänen luonaan vietimme, puristi Cluny omakätisesti lihapaistiin, heti kun se oli valmista, sitroonanmehua – hänellä näet oli runsaasti ylellisyystavaroitakin – ja pyysi sitten meitä käymään ruokaan käsiksi.

»Tämä», selitti hän lihapaistia tarkoittaen, »on samanlaista kuin se, mitä tarjosin Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen juuri tässä huoneessa. Sitroonanmehua ei siinä kumminkaan ollut, sillä siihen aikaan olimme iloisia kunhan vain saimme ruokaa, olipa siinä sitten mausteita tai ei. Totta tosiaan, maassani oli silloin, vuonna neljäkymmentäkuusi, enemmän rakuunoita kuin sitroonia.»

En tiedä lieneekö paisti todellakin ollut niin erinomaista. Mutta sydäntäni etoi sitä nähdessäni, enkä voinut syödä kuin hiukan. Koko ajan Cluny jutteli meille prinssi Kaarlen käynnistä »häkissä», ja kertoi keskustelut sanasta sanaan ja nousi ylös pöydän äärestä näyttääkseen missä he olivat seisoneet. Hänen puheistaan päätin prinssin olevan kohteliaan ja vilkkaan pojan, kuten sivistyneen kuningassuvun jäsenen tulikin olla, mutta aivan yhtä viisaalta kuin Salomo ei hän tuntunut. Minulle selvisi vielä, että hän »häkissä» oleskellessaan oli usein juovuksissa. Tuo hänen vikansa, joka hänestä sittemmin teki sellaisen hylkiön, oli jo silloin esiintynyt.

Heti kun olimme päässeet ruualta, veti Cluny esiin vanhan, paljon käytetyn ja rasvaisen korttipakan, sellaisen, joita näkee huonossa ravintolassa, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen ehdottaessaan että rupeaisimme pelaamaan.

Korttipeli oli yksi niitä huvituksia, joita minua oli pienestä pahasta opetettu pitämään huonoina, sillä isäni ei katsonut sopivan kristitylle eikä kunnonmiehelle panna pelipöydällä yhdelle heitolle alttiiksi oma omaisuutensa ja onkia itselleen toisen rahoja. Olisin kyllä nyt voinut syyttää köyhyyttäni, joka olisi ollut tarpeeksi pätevä puolustus, mutta minä arvelin tarvittavan siihen vielä todistuksia. Taisin karahtaa punaiseksi kasvoiltani, mutta sanoin kuitenkin häikäilemättä, ettei minua haluttanut ollenkaan olla toisten tuomarina, mutta että minä omasta puolestani luulin korttipelissä tehtävän vääryyttä.

Cluny keskeytti korttien sekaamisen.

»Mitä hittoa tämä on?» huudahti hän. »Mitä whigimäistä, röyhkeää puhetta tämä on, ja vielä Cluny Macphersonin talossa?»

»Minä voin taata Mr Balfourin», lausui Alan. »Hän on kunniallinen, mutta kiivasluontoinen mies, ja minä pyydän teitä huomaamaan kuka sen sanoo. Minä kannan kuninkaan nimeä», jatkoi hän hattuansa kohottaen, »ja minä ja jokainen, jolle minä ystävän nimen annan, kelpaa seuraksi kenelle tahansa. Mutta toverini on väsyksissä ja tarvitsee lepoa. Jos hänellä ei olekaan halua kortinlyöntiin, ei se suinkaan estä teitä ja minua ryhtymästä siihen. Ja minä olen sekä halukas että valmis tulemaan mukaan mihin peliin vain haluatte.»

»Tietäkää, sir», vastasi Cluny, »että tässä minun talopahassani saa jokainen noudattaa omia tapojaan. Vaikka ystävänne haluaisi seistä päälaellaan, on hän sittenkin tervetullut. Mutta jos hän tai te tai kuka tahansa ei ole täällä tyytyväinen, en kursaile vähääkään, vaan talutan hänet ovesta ulos.»

Minä en ollenkaan tahtonut, että nuo kaksi ystävystä olisivat riitaantuneet minun tähteni.

»Sir», lausuin sentähden, »olen hyvin väsynyt, kuten Alan jo sanoi, ja kun teilläkin on omia poikia, ilmoitan teille painavammankin syyn: minua estää isälleni antamani lupaus.»

»Elkää sanoko enempää, elkää sanoko enempää», keskeytti Cluny ja viittasi minulle »häkin» nurkkaan kanervista laitettua vuodetta. Siitä huolimatta hän ei ollut minuun tyytyväinen, katseli minua vain kierosilmin muristen itsekseen. Tunnustaa täytyykin, että minun epäilykseni ja sanat, joilla ne lausuin ilmi, maistuivat vähän liittolaiselta[1], eivätkä olleet vähääkään paikallaan raakojen ylämaalais-jakobiittien parissa.

Paloviina ja liha alkoivat minua nyt kummallisella tavalla painostaa ja tuskin olin asettunut vuoteelle, kun vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan, jota kesti melkein koko sen ajan minkä »häkissä» vietin. Toisinaan olin täydellisesti valveilla ja käsitin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, toisinaan vain kuulin puhetta tai miesten kuorsaamista, ja seinällä riippuvat tarttaanit näyttivät minusta vuorotellen pienenevän ja suurenevan, kuin takkavalkean kattoon heittämät varjot. Joskus taisin puhella ja parahtaa itsekseni, sillä muistan vähän väliä hämmästyksekseni huomanneeni, että minulle vastattiin. Kumminkaan ei minua tuntunut painajainenkaan vaivaavan, vaan ainoastaan tavallinen synkkä ja itsepäinen pelontunne. Pelkäsin hökkeliä, jossa olin, vuodetta, jolla makasin, seinällä riippuvia tarttaaneja, ääniä, tulta ja itseäni.

Parturi, joka samalla oli lääkäri, kutsuttiin luokseni, mutta kun hän puhui geelinkieltä, en ymmärtänyt hänen lausuntoaan, ja olin liian sairas pyytääkseni selitystä. Tunsin vain voivani pahoin ja muusta en välittänyt.

Tässä surkeassa tilassa maatessani en kiinnittänyt huomiotani juuri mihinkään. Alan ja Cluny viettivät enimmät ajat korttien ääressä. Alan taisi alussa voittaa, sillä minä muistan istumaan noustessani nähneeni heidän olleen kiihkeässä pelin touhussa ja pöydällä suuren kasan kiiltävää kultaa. Siinä saattoi olla rahaa noin kuudenkymmenen tai sadan guinean vaiheilla. Tuntui kummalliselta, kun näki niin suuren omaisuuden tällaisessa kallion kylkeen kyhätyssä, puiden oksista palmikoidussa hökkelissä. Ja erittäinkin Alanille se oli uhkapeliä, hänellä kun ei ollut turvana muuta kuin viheriä kukkaro ja viiden punnan omaisuus.

Onni näytti kääntyvän toisena päivänä. Puolenpäivän aikaan herätettiin minut tavallisuuden mukaan suurukselle. Entiseen tapaani kieltäydyin syömästä ja minulle annettiin viinaryyppy, johon oli sekoitettu jotain parturin määräämää katkeraa ainetta. Aurinko paistoi »häkin» avoimesta ovesta sisään ja sen valo häikäisi ja kiusasi minua. Cluny istui pöydän ääressä korttipakka kädessään. Alan seisoi vuoteeni yli kumartuneena ja hänen kasvonsa olivat aivan silmieni edessä. Kuumeen rasittama kun olin, näyttivät ne minusta kamalan suurilta.

Hän pyysi minulta rahojani lainaksi.

»Mitä varten?» kysyin.

»Lainaksi vain», vastasi hän.

»Mutta minkä vuoksi?» toistin. »Minä en käsitä.»

»Joutavia, David», vastasi Alan, »sinäkö et uskoisi minulle lainaa?»

Minun olisi pitänyt ajatella, olinko täysissä järjissäni. Mutta silloin en muusta piitannut, kunhan vain sain hänen kasvonsa pois silmieni edestä, ja niin annoin hänelle rahani.

Kolmannen päivän aamuna, oltuamme »häkissä» neljäkymmentä kahdeksan tuntia, heräsin tuntien itseni hyvin virkistyneeksi. Heikko ja väsynyt kyllä vielä olin, mutta nyt näin asiat oikeassa valossa, ja huomasin niillä lepäävän arkipäiväisen leiman. Tunsin ruokahalua ja mieleni teki nousta omasta tahdostani vuoteeltani. Heti aamiaisen syötyämme menin ulos ja istuuduin metsän reunaan. Päivä oli harmaa ja ilma vilpoinen ja miellyttävä. Koko aamun istuin siinä unelmieni helmassa. Ainoastaan Clunyn vakoojat ja palvelijat, jotka kulkivat edestakaisin tuoden ruokavaroja ja tietoja, häiritsivät minua. Rannikko oli näet nyt sotamiehistä vapaa, ja Cluny piti yhteyttä ulkomaailman kanssa melkein julkisesti.

Sisään palatessani puhuttelivat Alan ja Cluny muuatta palvelijaa. Viimemainittu kääntyi minuun päin ja sanoi jotain geelinkielellä.

»Minä en osaa geelinkieltä», huomautin.

Korttijutun jälkeen oli kaikki, mitä sanoin, Clunylle kiusallista.

»Teidän nimellänne on enemmän järkeä, kuin itsellänne», lausui hän sen tähden äkäisesti, »sillä se on puhdasta geelinkieltä. Asia on tämä. Vakoojani ilmoittaa, että etelässä on nyt tie auki. Kysymys on vain siitä, onko teillä voimia jatkaa matkaa?»

Minä näin pöydällä kortit, mutta en rahoja. Clunyn puolella oli ainoastaan kasa kirjoituksella varustettuja paperilippuja. Alanin kasvoilla oli sitäpaitsi omituinen ilme, josta huomasin, ettei hän ollut tyytyväinen. Pahat aavistukset valtasivat minut.

»En tiedä lienenkö aivan täysissä voimissani», vastasin, »mutta sen vähäisen rahasumman, joka meillä on, pitäisi auttaa meidät hyvän matkaa eteenpäin.»

Alan puri huultaan katsoen maahan.

»David», sanoi hän viimein, »minä olen sen menettänyt, siinä peittelemätön totuus.»

»Minunko rahani myöskin?» tiuskasin.

»Niin, sinunkin rahasi», vastasi Alan katkerasti. »Sinun ei olisi pitänyt antaa niitä minulle. Korttipöydän ääressä minä olen mieletön.»

»Joutavia, joutavia!» sekaantui Cluny puheeseemme. »Sehän oli vain leikkiä. Tietysti te saatte rahanne takaisin ja toisen mokoman lisää, jos sen sallitte. Menetteleisinpä kovin alhaisesti, jos pitäisin ne. Ei pidä luulla, että minä olisin esteenä kunnonmiehille, jotka ovat sellaisessa asemassa kuin te, se olisi kovin alhaista», selitti hän ja alkoi punaisena kasvoiltaan ammentaa kultakolikoita taskustaan.

Alan ei virkkanut sanaakaan, tuijotti vain maahan.

»Tahdotteko tulla kanssani vähän syrjemmäksi, sir», lausuin.

Cluny vastasi tekevänsä sen mielellään ja seurasi minua heti, mutta näytti olevan hämillään ja hajamielinen.

»Ensiksi on minun nyt, sir», alotin, »kiitettävä teitä anteliaisuudestanne.»

»Joutavia!» huudahti Cluny. »Eihän tässä anteliaisuudesta ole kysymys? Tämä on kyllä hyvin ikävä juttu, mutta mitä muuta pitäisi minun tehdä, – tähän töllipahaseeni sullottuna – kuin pyytää ystäviäni kortinlyöntiin, milloin vain siihen on tilaisuus? Ja jos he häviävät, on luonnollisesti selvää –.» Hän vaikeni.

»Niin, jos he häviävät», jatkoin minä, »annatte te heille rahat takaisin, ja jos he voittavat, pistävät he teidän rahanne omaan kukkaroonsa. Uudistan siis sanani ja kiitän teidän anteliaisuuttanne. Mutta minulle itselleni on erittäinkin ikävää tällaiseen asemaan joutuminen.»

Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Cluny näytti aikovan jotain sanoa, mutta pysyi kumminkin äänettömänä. Samalla hän kävi kasvoiltaan yhä punaisemmaksi.

»Minä olen nuori mies», jatkoin, »ja pyydän teiltä neuvoa. Neuvokaa minua kuin olisin teidän oma poikanne. Ystäväni on menettänyt nämä rahat, voitettuaan ensin teiltä monta kertaa suuremman summan. Voinko minä ottaa ne takaisin? Vai menettelisinkö oikeammin, jos koettaisin pelionnea? Huomaatte kai tekin, että kumpikin on vähänkin ylpeäluontoiselle miehelle vaikeata.»

»Vaikeata tämä on minullekin, Mr Balfour», vastasi Cluny, »ja te leimaatte vielä minut jotenkin selvästi mieheksi, joka on innostuttanut köyhiä ihmisiä kortinlyöntiin nylkeäkseen sitten heiltä rahat. Minä en salli, että minun talossani ketään ystävääni häväistään, enkä myöskään että he ketään häpäisevät», lisäsi hän sitten äkkiä kuohahtaen.

»Ja sitten on, sir», lausuin, »minulla vielä jotain lisättävää, nimittäin että sellainen uhkapeli on kunnonmiehelle alentavaa. Mutta en ole vielä kuullut teidän mielipidettänne.»

Olen varma, että jos Cluny ketä ihmistä vihasi, niin hän vihasi David Balfouria. Hän silmäili minua tuimin katsein ja äkäiset sanat pyörivät jo hänen kielellään. Mutta joko sitten nuoruuteni tai hänen oikeudentuntonsa haihduttivat hänen vihansa, mutta joka tapauksessa täytyi hänellä olla painavat syyt menetelläkseen niinkuin hän menetteli.

»Mr Balfour», lausui hän. »Mielestäni te olette liian turhantarkka mielipiteissänne ja lupauksissanne, mutta siitä huolimatta on teillä oikea kunnonmiehen luonne. Kunniani kautta, ottakaa rahat – niin sanoisin pojalleni – ja tässä on käteni sovinnoksi.»

  1. Tarkoitetaan liittoa, jonka Skotlannin parlamentti v. 1643 teki ominpäinsä Englannin parlamentin kanssa paavilais-papillista puoluetta vastaan. Suom. muist.