Ryöstölapsi: 24 luku

23 luku

24 luku. Pako kanervikossa. Riita. Kirjoittanut Robert Louis Stevenson

25 luku

Yön pimeässä saatettiin meidät Errocht-järven yli. Sen itärantaa pitkin jatkoimme sitten matkaa etelään päin toiselle piilopaikalle lähellä Rannoch-järven pohjoispäätä, jonne meidät johti »häkistä» saamamme opas. Hänellä oli kantamuksena kaikki tavaramme ja Alanin päällystakki päälliseksi. Taakka, jonka puolikin painoa olisi tavallisissa oloissa painanut minut maahan asti, ei näyttänyt häntä rasittavan enempää kuin höyhen voimakasta vuoristolaisponya, ja kuitenkin hän oli vain mies, jonka minä suorassa ottelussa olisin voinut rutistaa kahden kämmeneni väliin.

Kieltämättä oli suuri helpotus saada kävellä taakatta, ja mahdollista on, etten ollenkaan olisi jaksanut astua ilman tätä huojennusta ja siitä johtuvaa vapauden ja kepeyden tunnetta. Olinhan juuri noussut sairasvuoteelta, eikä meidän nykyinen asemamme suinkaan ollut omiaan terästämään minua raskaampia ponnistuksia kestämään. Tiemme näet kulki Skotlannin synkimpien ja autioimpien seutujen halki, taivas pysyi pilvessä, ja sen lisäksi olimme Alanin kanssa epäsovussa.

Pitkään aikaan ei kumpikaan meistä virkkanut sanaakaan. Kuljimme vain jäykkinä milloin rinnatusten, milloin jäljekkäin, minä vihaisena ja ylpeänä, kiihottaen kaikin tavoin näitä hillittömiä ja syntisiä tunteita; Alan taas vihaisena ja häpeissään, häpeissään siitä, että oli hävittänyt rahani, ja vihoissaan, kun minä olin siitä niin kovasti pahastunut.

Eroamistuumat saivat minussa yhä suuremman vallan, ja kuta enemmän niihin mukaannuin, sitä enemmän niitä häpesin. Alan olisi menetellyt kauniisti ja jalomielisesti, jos olisi sanonut minulle: »Mene, minä olen suuressa vaarassa ja seurani vain saattaa sinun asemasi vaarallisemmaksi.» Mutta jos minä olisin sanonut ystävälleni, joka varmasti rakasti minua: »Sinä olet hyvin vaarallisessa asemassa, minä vain nimeksi; ystävyytesi rasittaa minua, mene, vastaa töistäsi ja kanna yksin kova kohtalosi –»; ei, se oli mahdotonta, ja jo sellaisen ajatteleminenkin sai minut korvia myöten punastumaan.

Ja kuitenkin Alan oli käyttäytynyt kuin lapsi, ja mikä pahempi, kuin kavala lapsi. Hän oli houkutellut minulta rahani maatessani puoleksi tiedottomassa tilassa, ja se oli tuskin muuta kuin varkautta. Siitä huolimatta hän kulki nyt tuossa rinnallani taskut tyhjinä ja ymmärtääkseni valmiina tulemaan osalle niistä rahoista, jotka hän oli pakottanut minut pyytämään. Oikeastaan olinkin valmis jakamaan ne hänen kanssaan, mutta minua raivostutti nähdessäni hänen olevan niin varman minun hyväntahtoisuudestani.

Nämä kaksi seikkaa pyörivät lakkaamatta ajatuksissani, enkä minä olisi voinut puhutella kumpaakaan matkatoveriani lausumatta heille ilkeitä epäkohteliaisuuksia. Tein sentähden toisella pahalla tavalla: en virkkanut sanaakaan, enkä edes katsonut seuralaiseeni muuten kuin toisinaan syrjäsilmällä.

Kävellessämme toisella puolen Errocht-järven muutaman kaisloja kasvavan tasangon yli, jossa astuminen oli helppoa, loppui Alanilta vihdoin kärsivällisyys ja hän tuli lähelleni.

»David», lausui hän, »tällä tavoin ei kahden ystävyksen pitäisi pikku asiasta suuttua toisiinsa. Minun on sanottava, että tapaus surettaa minua, ja nyt se on sanottu. Jos sinulla on mitään mielessäsi, niin on parasta sanoa se.»

»Ei minulla ole mitään», vastasin. Hän näytti hämmästyvän, josta minä, häpeä kyllä, olin mielissäni.

»Vai ei», jatkoi hän melkein vapisevalla äänellä. »Mutta jos sanon, että syy on kokonaan minun?»

»Tiedänhän minä, että syy on sinun», vastasin kylmästi. »Mutta sinä myöntänet, etten ole sanallakaan moittinut sinua.»

»Aivan oikein», lausui hän, »mutta sinä tiedät aivan hyvin menetelleesi vielä pahemmin. Onko meidän nyt erottava? Niin olet kerran ennenkin sanonut. Aiotko sanoa sen nyt uudelleen? Kahden meren välillä on täällä kylliksi kumpuja ja kanervikkoja, David, ja minä myönnän, etten ole ollenkaan halukas pysymään seurassa, missä minua ei suvaita.»

Hänen sanansa kirvelivät minua. Ne tuntuivat paljastavan uskottomuuteni.

»Alan Breck!» huudahdin. »Luuletko, että kääntäisin sinulle selkäni, silloin kun olet tukalimmassa asemassa? Sellaista ei sinun pitäisi sanoa minulle vasten silmiä. Koko käytökseni todistaa sen valheeksi. Totta on, että nukuin vahdissa ollessani, mutta siihen oli väsymys syynä, ja sinä teet väärin syyttäessäsi minua siitä –»

»Jota minä en koskaan ole tehnyt» keskeytti Alan.

»Mutta mitä muuta minä sitten olen tehnyt?» jatkoin.

»Mikä sitten saa sinut paljaiden arvelujen nojalla pitämään minua tuskin koiraa parempana? En koskaan ole vielä ystävää pettänyt, eikä ole luultavaa, että sinut ensiksi petän. Meidän välillämme on seikkoja, joita minä en koskaan voi unhottaa, vaikka sinä ne unhottaisitkin.»

»David», vastasi Alan rauhallisesti, »ainoastaan yhtä seikkaa tahdon sinulle huomauttaa. Jo kauan olen ollut sinulle velassa henkeni pelastamisesta, ja nyt olen sinulle rahavelassa. Sinun pitäisi koettaa keventää taakkaani.»

Näiden sanojen olisi pitänyt liikuttaa sydäntäni, eivätkä ne jättäneetkään vaikutustaan tekemättä. Mutta vaikutus oli päinvastainen. En ollut enää suuttunut yksistään Alaniin, vaan myöskin itseeni, ja se teki minut entistään julmemmaksi.

»Sinä pyysit minua puhumaan», lausuin. »Olkoon menneeksi, minä puhun suuni puhtaaksi. Sinä tunnustat itsekin, että olet tehnyt minulle huonon palveluksen; minun on täytynyt kärsiä häväistys. Kumminkaan en ole sinua siitä moittinut enkä koko asiasta virkkanut sanaakaan, ennenkuin itse otit sen puheeksi. Ja nyt sinä nuhtelet minua sentähden», huudahdin, »etten voi nauraa ja laulaa, ikäänkuin olisin häväistyksestä iloissani. Kai minun pitäisi vielä langeta eteesi polvilleni ja kiittää sinua siitä! Sinun pitäisi ajatella enemmän toisia, Alan Breck. Jos toisia enemmän ajattelisit, puhuisit ehkä vähemmän itsestäsi. Ja kun ystäväsi joka sinusta pitää, on sivuuttanut loukkauksen sanaakaan virkkamatta, niin pitäisi sinun antaa asian jäädä sikseen, eikä vetää sitä uudelleen esiin häntä kiusataksesi. Sinun asiasi olisi siis hävetä eikä hankkia riitaa.»

»Jo riittää, jo riittää!» huudahti Alan.

Syntyi jälleen äänettömyys. Saavuimme määräpaikkaamme, söimme illallisen ja asetuimme levolle lausumatta sanaakaan.

Aikaiseen seuraavana aamuna saattoi palvelija meidät Rannoch-järven yli ja neuvoi meille tien, joka hänen mielestään oli edullisin. Ensin oli meidän ohjattava kulkumme suoraan ylös vuorille, kierrettävä sitten Lyon-, Lochay- ja Dochart-jokien latvojen ympäri ja laskeuduttava alamaille Kippenin luona, joka on Forth-joen yläjuoksun varrella. Alan ei ollut oikein tyytyväinen tähän tiehen, se kun vei hänen verivihollistensa Glenorchyn Campbellien alueen halki. Hän väitti, että kääntymällä nyt itäänpäin me pääsisimme heti Atholen Stewartien keskeen, jotka ovat hänen omia sukulaisiaan, vaikka toisen päällikön alustalaisia. Sitä tietä pääsisimme sitäpaitsi, selitti Alan, paljon helpommin ja nopeammin matkamme päämäärään. Mutta palvelija, joka oli Clunyn vakoojien päällikkö, esitti painavia syitä ehdotuksensa tueksi luetellen sotajoukkojen lukumäärän kullakin seudulla ja vakuutti lopuksi, sen mukaan kuin minä heidän puhettansa ymmärsin, ettei meitä missään niin vähän häirittäisi kuin juuri Campbellien alueella.

Alan suostui lopulta, vaikkakin vastenmielisesti, hänen ehdotukseensa.

»Se on vastenmielisimpiä seutuja koko Skotlannissa», virkkoi hän, »eikä siellä minun tietääkseni ole mitään muuta kuin kanervaa, variksia ja Campbelleja. Mutta minä huomaan, että te olette sangen älykäs mies ja senvuoksi olkoon niin kuin te tahdotte.»

Läksimme siis eteenpäin palvelijan antamien ohjeiden mukaan. Kolme yötä melkein läpeensä vaelsimme tavattoman jylhiä vuoria pitkin ja kuohuvien jokien alkulähteitten ohitse. Usein saimme haparoida sumussa ja melkein lakkaamatta kestää tuulta ja sadetta. Ei kertaakaan aurinko säteillään sulostuttanut kulkuamme. Päivät makailimme likomärässä kanervikossa ja yöt herkeämättä kiipeilimme huimaavan korkeilla vuorilla ja louhikkoisilla kallioilla. Monet kerrat eksyimme ja monet kerrat ympäröi meidät niin sankka sumu, että täytyi jäädä odottamaan sen hälvenemistä. Nuotion virittäminen ei tullut kysymykseenkään. Ravintonamme oli ainoastaan drammachia sekä vähän suolattua lihaa, jota olimme ottaneet mukaamme »häkistä». Juomaan nähden taas tietää taivas, ettei meiltä vettä puuttunut.

Kamalat olivat ne päivät, ja sään ja seudun kolkkous teki ne vielä kamalammiksi. Minulla ei ollut hetkeäkään lämmin, hampaat kalisivat suussani, kurkkuni oli samalla tavalla kipeä kuin saarella, kylkeeni pisti lakkaamatta ja märällä vuoteellani maatessani lotisi sade päälleni ja allani kuohui haiseva muta. Unenhorroksissa elin uudelleen seikkailujeni kaikki synkimmät hetket – näin salaman valaisevan Shawsin kartanon tornin, miesten kantavan Ransomea selässään, Shuanin kuolevan kansihytin lattialla ja Colin Campbellin kuolemankielissä haparoivan takkinsa nappia. Näistä katkonaisista unennäöistä herätettiin minut säännöllisesti illan hämärtäessä. Nousin silloin istumaan samaan lätäkköön, jossa olin maannut ja nautin illallisekseni kylmää »drammachia». Sade pieksi kasvojani tai valui kylminä juovina pitkin selkääni. Sumu ympäröi meitä kaikkialla kolkkona seinänä, tai haihtui äkkiä tuulen puhalluksesta loihtien eteemme pimeän laakson pohjattoman syvyyden, jossa joet ärjyen kiitivät eteenpäin.

Kuului siltä kuin olisi jokia joka suunnalla kuohunut. Pitkällisestä sateesta paisuivat lähteet vuorilla, jokaisesta vuorenonkalosta syöksyi vettä kuin vesisäiliöstä. Kaikki joet tulvivat yli äyräittensä. Yöllisten vaellustemme aikana tuntui juhlalliselta kuulla niiden möyryävän alhaalla laaksoissa, milloin ukkosena jymisten, milloin taas kuin vihasta karjuen. Nyt ymmärsin tarinan koskenhaltijasta, jonka kerrotaan vaikeroiden ja ärjyen odottelevan kaalamoilla siksi kuin joku perikatoon tuomittu kulkija sattuu saapumaan. Minä huomasin Alanin uskovan ainakin puolittain todeksi tuon tarinan, sillä kun joen pauhina kiihtyi tavallista vihaisemmaksi, näin hänen ihmeekseni – vaikka minun tietenkin piti yhä olla vihainen hänelle – katolilaisten tapaan ristivän silmiänsä.

Koko tänä kamalana aikana ei meidän välillämme ollut merkkiäkään ystävyydestä, tuskinpa sanaa toisillemme lausuimme. Totta puhuen minä itse kärsin jäykkyydestäni, ja se on paras puolustukseni. Mutta sitäpaitsi minä olen luonteeltani leppymätön, hidas suuttumaan, mutta vielä hitaampi unhottamaan. Ja nyt olin suuttunut sekä toveriini että itseeni. Parin päivän ajan hän oli minulle väsymättömän ystävällinen. Sanattomana hän kyllä pysyi, mutta oli aina valmis auttamaan ja toivoi yhä – sen selvään huomasin – että suuttumukseni lopulta haihtuisi. Mutta minä pysyin vain umpimielisenä, haudoin vihaani ja säälimättä kieltäydyin vastaanottamasta hänen palveluksiansa antaen katseeni luistaa hänen ohitsensa, aivankuin hän olisi ollut pensas tai kivi.

Toisena yönä tai oikeammin varhain kolmannen päivän aamuna olimme aukealla vuorella, joten emme voineet entiseen tapaamme heti asettua syömään ja nukkumaan. Ennenkuin pääsimme turvallisempaan paikkaan, oli hämärä jo muuttunut jotenkin valoisaksi päiväksi, sillä vaikka sadetta yhä jatkui, kulkivat pilvet kuitenkin korkeammalla. Alan vilkasi kasvoihini ja näytti vähän huolestuneelta.

»Parempi olisi, jos antaisit kantamuksesi minulle», ehdotti hän jo ainakin yhdeksännen kerran siitä lähtien kuin olimme Rannoch-järven rannalla eronneet oppaastamme.

»Kyllä tämä menee, kiitoksia vain», vastasin jäätävän kylmästi.

Alan sävähti tulipunaiseksi.

»Viimeisen kerran nyt tarjosin», tiuskasi hän. »Ei minunkaan kärsivällisyyteni loppumaton ole.»

»Enhän ole sitä väittänytkään», kuului ajattelematon, häijy vastaukseni, joka olisi ollut omiaan kymmenvuotiaan poikanulikan suuhun.

Alan ei vastannut siihen halaistua sanaa, mutta hänen käytöksensä tästä lähtien oli selvänä vastauksena. Hän ei enää välittänyt koko korttijutusta, vaan heitti jälleen hattunsa takaraivolle, astui keikaillen ja vihellellen ja vilkuili minuun syrjäsilmällä suu ivallisessa hymyssä.

Kolmantena yönä oli meidän vaellettava Balquhidderin läntisen osan halki. Ilma kirkastui ja kylmeni. Huurteinen pohjoistuuli ajoi pilvet taivaalta ja sytytti tähdet kiiluen tuikkimaan. Virrat olivat luonnollisesti tulvillaan ja pitivät vuorien välissä vieläkin aika mellakkaa, mutta minä huomasin, ettei Alan enää ajatellut vedenhaltijaa, vaan oli nyt erittäin hilpeällä tuulella. Mutta minulle tuli sään muutos liian myöhään. Olin saanut maata liejussa niin kauan, että – raamatun sanojen mukaan – vaatteeni minua kammottivat. Olin näännyksiin asti väsyksissä ja kaikenlaisten tuskien ja vilutaudin murjoma. Tuulen viima tunkeutui luihin ja ytimiin, ja sen suhina kiusasi korviani. Tällaisessa kurjassa tilassa oli minun vielä kestettävä melkeinpä suoranaista kidutusta toverini puolelta. Hän puheli ahkeraan, mutta aina vain ivallisesti. Muuta nimeä kuin »Whig» ei hän minulle antanut. »Tässä on taas lätäkkö ylihypätäksesi, whig-pikkuseni!» toimesi hän, »minä tiedän kyllä, että sinä olet mainio hyppääjä!» Ja sellaisia pistopuheita sateli päälleni herkeämättä.

Tiesin kyllä, että syy oli minun eikä kenenkään muun, mutta minä olin liian kurjassa tilassa kyetäkseni sovittamaan rikokseni. Tunsin, etten enää jaksaisi laahata itseäni kovinkaan pitkälle. Pian täytyi minun viskautua maahan kuollakseni tänne kuin metsäneläin vetiseen vuoristoon, ja luuni olivat täällä valkenevat kuin minkäkin petoeläimen. Pääni taisi olla vähän sekaisin, mutta joka tapauksessa alkoi tämä ajatus minua miellyttää, ja kuolema täällä autiossa erämaassa, kesyttömien kotkien pitäessä minulle seuraa viimeisinä hetkinäni, rupesi tuntumaan kunniakkaalta. Silloin Alan katuisi, ajattelin; kuoltuani hän muistaisi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän minulle oli, ja tämä muisto seuraisi häntä ainaisena kiusanhenkenä. Niin kiihotin vihaani toveriani kohtaan kuin häijy, ajattelematon ja pahasisuinen koulupoika, sen sijaan, että minun olisi pitänyt polvillani rukoilla Jumalalta armoa. Ja joka kerran kun Alan pilkkasi minua, onnittelin itseäni. »Haa!» ajattelin itsekseni, »minulla on parempi herjaus sinulle varattuna. Kun minä kuolen tänne, niin tuntunee se sinusta kuin isku vasten kasvojasi. Ah, mikä kosto! Kuinkahan silloin kadutkaan kiittämättömyyttäsi ja julmuuttasi!»

Joka hetki kävin heikommaksi. Kerran kaaduin, kun jalkani suorastaan pettivät allani. Ensin se säpsäytti Alania, mutta kun olin nopeasti taas jaloillani ja jatkoin matkaa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, niin hän unhotti pian koko tapauksen. Vuoroin minulla oli polttavan kuuma, vuoroin värisyttävän kylmä. Pistos kyljessäni oli melkein sietämätön. Lopulta alkoi tuntua siltä kuin en jaksaisi enää kauemmaksi, ja samalla valtasi minut äkkiä halu puhua Alanille suuni puhtaaksi, päästää vihani valloilleen ja lopettaa elämäni nopeammalla tavalla. Taas hän nimitti minua whigiksi. Minä pysähdyin.

»Mr Stewart», puhkesin puhumaan värisevällä äänellä, »sinä olet vanhempi kuin minä ja sinun pitäisi tietää miten sinun on käyttäydyttävä. Onko sinun mielestäsi niin erinomaisen viisasta tai sukkelaa syyttää minua herkeämättä puoluekannastani? Minä olen luullut, että jos ero mielipiteissä syntyy, niin on kunnonmiesten meneteltävä silloin säädyllisesti, ja jos minä en tahdo niin tehdä, niin voin ilmoittaa nyt sinulle, että voisin keksiä vähän purevamman herjauksen kuin mitä sinä olet nyt lasketellut.»

Alan oli pysähtynyt eteeni, hattu takaraivolla, kädet housuntaskuissa ja pää kallellaan. Hän kuunteli sanatulvaani suu ilkeässä hymyssä, sen verran kuin tähtien valossa voin nähdä, ja lopetettuani hän rupesi viheltämään muuatta jakobiittilaista laulunpätkää, joka on sepitetty kenraali Copen Preston Pansien luona kärsimän tappion häväistykseksi:

”No hei Johnnie Cope, olet jalkeilla vielä?

Ja ehkäpä rumpuas pärrytät vielä?”

Johtui mieleeni, että juuri tuona tappelupäivänä Alan oli karannut kuninkaallisten puolelle.

»Miksi sinä vihellät juuri sitä säveltä, Mr Stewart?» kysyin. »Teetkö sen vain huomauttaaksesi minulle, että molemmat puolueet ovat sinua purreet?»

Alanilta jäi viheltäminen kesken.

»David!» huudahti hän.

»Mutta nyt on aika lopettaa nämä jankutukset», jatkoin minä, »minä tarkoitan, että sinun tästä lähtien on puhuttava säädyllisesti kuninkaastani ja hyvistä ystävistäni Campbelleista.»

»Minä olen Stewart –», alkoi Alan.

»Niin, niin!» keskeytin, »kyllä minä tiedän, että sinä kannat kuninkaan nimeä. Mutta sinun on muistettava, että oltuani nyt ylämailla, olen nähnyt hyvän joukon ihmisiä, joilla on sellainen nimi. Ja paras minkä heistä voin sanoa on, etteivät he pesusta ollenkaan pahenisi.»

»Tiedätkö, että nyt loukkaat minua?» kysyi Alan hiljaa.

»Se on hyvin ikävää –» vastasin, »sillä minä en ole vielä lopettanut, ja jos nämä sanat jo tuntuvat vastenmielisiltä, niin pelkäänpä etteivät seuraavatkaan ole sinusta hauskempia. Puolueeni täyskasvuiset miehet ovat ajaneet sinut pakoon ja pojan uhmaaminen lienee kovin huono lohdutus. Sekä Campbellit että whigit ovat sinua purreet, sinä olet heitä paennut kuin jänis. Sinun on puhuttava heistä kuin itseäsi paremmista.»

Alan seisoi liikahtamatta paikallaan ja tuuli heilutteli hänen päällystakkinsa liepeitä.

»Tämä on ikävä juttu», lausui hän viimein. »Tässä on lausuttu sanoja, joita ei voi ilman muuta sivuuttaa.»

»Enhän minä ole sitä pyytänytkään», lausuin. »Minä olen yhtä valmis kuin sinäkin.»

»Valmisko?» huudahti hän.

»Aivan niin», vastasin. »Minä en olekaan sellainen kiivastelija ja kerskuri kuin muuan, jonka nimen voisin ilmoittaa. Käy päälle!» Ja paljastaen miekkani asetuin puolustusasemaan, kuten Alan itse oli minua opettanut.

»David!» huudahti hän. »Oletko hullu? Minä en voi paljastaa miekkaani sinua vastaan, David. Sehän olisi selvä murha.»

»Sitä kai tarkoititkin loukatessasi minua», vastasin.

»Se on tosi!» huudahti Alan, ja seisoi hetkisen paikallaan puristaen huulensa epätietoisena käsiensä välissä tiukasti yhteen. »Se on peittelemätön totuus!» toisti hän ja paljasti miekkansa. Mutta ennenkuin hän oli ojentanut sen minua kohti, viskasi hän aseensa kädestään ja heittäytyi maahan. »Ei, ei», hoki hän, »ei, ei, minä en voi, en voi.»

Silloin hälveni minusta viimeinenkin vihan kipinä, ja minä tunsin itseni ainoastaan sairaaksi ja surulliseksi ja nolostuneeksi ja käytöksestäni kummastuneeksi. Olisin antanut koko maailman, jos olisin voinut ottaa sanani takaisin. Mutta kuka voi kerran lausutun sanan lausumattomaksi saada? Mieleeni muistui kaikki se ystävyys ja rohkeus, jota Alan oli osoittanut, kuinka hän oli auttanut ja rohkaissut minua ja ollut kanssani kärsivällinen pahoina päivinämme. Ja sitten muistelin kaikkia niitä häväistyksiä, joita hän oli saanut minulta kärsiä, ja huomasin nyt ainiaaksi kadottaneeni tämän kunnon ystäväni. Samalla tuntuivat kipuni tulevan kaksinkertaisiksi ja pistokset kyljessäni raatelevan minua kuin terävä miekka. Luulin siihen paikkaan pyörtyväni.

Silloin juolahti eräs ajatus päähäni. Ei mikään anteeksianto voinut sovittaa sanojani, turhaa oli sellaista ajatellakaan, ei mikään voinut sovittaa rikostani. Mutta jos anteeksianto oli turhaa, täytyi haikean avunpyynnön saada Alan takaisin puolelleni. Annoin ylpeyteni mennä menojaan ja lausuin: »Alan, jos sinä et voi minua auttaa, täytyy minun kuolla tähän.»

Hän hypähti kiivaasti istualleen ja katsahti minuun.

»Se on totinen tosi!» jatkoin. »Loppuni on lähellä. Oh, vie minut johonkin ihmis-asuntoon – siellä voisin kuolla helpommin.» Nyt ei minun tarvinnut teeskennellä. Puhuin itku kurkussa, tahdoinpa tai en, ja se olisi voinut pehmittää vaikka kivisydämen.

»Voitko astua?» kysyi Alan.

»En», vastasin, »en ilman apua. Viime tunteina ovat jalkani huojuneet allani, kylkeeni pistää kuin tulikuumaa rautaa siinä kierrettäisiin, ja vaivoin käy hengityskin. Jos kuolen, voitko antaa minulle anteeksi, Alan? Sydämeni sisimmässä olen sinusta pitänyt – häijyimmilläkin hetkilläni.»

»Lopeta jo, lopeta jo!» huudahti Alan. »Elä puhu sillä tavalla! David ystäväni, tiedäthän sinä –.» Hän vaikeni tukeuttaakseen nyyhkytyksen. »Annahan minun kietoa käteni ympärillesi», jatkoi hän, »kas näin! Nojaudu nyt kokonaan minua vasten. Jumala tiesi, missä täällä on taloja. Mutta mehän olemmekin Balquhidderin seuduilla. Ei täällä pitäisi taloista puutosta olla, ei ystävienkään taloista. Onko sinun nyt helpompi astua, David?»

»On kyllä, tällä tavalla voin kyllä jatkaa matkaa», vastasin ja likistin kädelläni hänen käsivarttaan.

Uudelleen hän oli vähällä heretä nyyhkyttämään. »David», lausui hän, »minussa ei ole vähääkään oikeudenmukaisuutta. Minussa ei ole järkeä eikä hellyyttä. En jaksanut muistaa, että sinä olit vain lapsi, en voinut käsittää, että sinä olit kuolemaisillasi. David, koeta olla kärsivällinen kanssani, koeta antaa minulle anteeksi!»

»Oi ystäväni, elkäämme puhuko enää siitä!» lausuin. »Meistä ei kumpikaan kykene sovittamaan rikostaan toisen kanssa – se on peittelemätön totuus! Kummankin meidän täytyy olla kärsivällisiä toisiamme kohtaan ja hillitä itseämme. Mutta voi! Kylkeeni pistää niin kauheasti. Eikö täällä ole yhtään taloa?»

»Minä etsin sinulle talon, David», vastasi hän päättävästi. »Laskeukaamme tätä puronreunaa alaspäin, siellä täytyy olla taloja. Ystävä parkani, eiköhän sinulla olisi helpompi selässäni?»

»Mitä puhutkaan, Alan», vastasin, »olenhan minä vähintään kaksitoista tuumaa sinua pitempi.»

»Etkä ole», vastasi Alan kiivaasti. »Liekö tuuma tai pari pituudessamme eroa. En kumminkaan tahdo väittää olevani mies, jota sinä pitäisit suurena, ja ajatellessani nyt tarkemmin asiaa», lisäsi hän sitten alentaen naurettavalla tavalla ääntään, »tuntuu minusta kuin sinä olisitkin oikeassa. Niin, kyllä eroa sittenkin on jalan tai kämmenen leveyden paikoille, ja mahdollisesti enemmänkin!»

Oli hauskaa ja naurettavaa kuulla Alanin pyörtävän paikalla sanansa peljäten niiden antavan aihetta uuteen riitaan. Olisin purskahtanut nauramaan, ellei pistos kyljessäni olisi niin ankarasti minua vaivannut. Mutta jos olisin nauranut, olisin luullakseni samalla itkenytkin.

»Alan», huudahdin. »Mikä saa sinut näin hyväksi minua kohtaan? Mikä saa sinut välittämään tällaisesta kiittämättömästä toverista?»

»Kunpa minä itsekään sen tietäisin», vastasi Alan. »Joku aika sitten luulin näet pitäväni sinusta sentähden, ettet koskaan riidellyt – ja nyt pidän sinusta vielä enemmän!»