Salakari: IV luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
III luku IV luku
Salakari
Kirjoittanut Minna Canth
V luku


Tuli vieraita seuraavana päivänä. Herra Nymark ja pormestari Lagander olivat lähteneet purjehtimaan, mutta kun ilma tyyntyi, he poikkesivat tänne, vaikka kyllä tiesivät, että Karellin perhe jo oli muuton puuhissa.

Alma oli heikko ja väsynyt, alakuloinen sitä paitse, sillä John oli yhä tavattoman totinen eikä oleskellut paljon ollenkaan heidän puolellaan.

Ei häntä olisi haluttanut ottaa vieraita vastaan; tuntui kuin ei hän nyt olisi jaksanut seurustella. Senvuoksi hän ensin arveli, ettei näyttääntyisi heille laisinkaan, vaan antaisi herrain olla omin hotein.

Mutta toisekseen hän ajatteli, että John ehkä pahastuisi; luulisi hänen kantavan nurjaa mieltä eilisestä ja siitä syystä vetääntyvän erilleen. Ja sitten vielä juohtui muistoon, mitä Nymark oli puhunut rakkauden luonteesta miehissä...

»Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin ... Sallia muidenkin miesten ihailla itseään... Kiihoittaa hänen rakkauttaan...»

Hän päätti mennä sisään. Pani sievimmän puvun päälleen ja suimi hiukset alemmaksi otsalle, sillä hän tiesi sen kaunistavan.

Nymarkin katse kirkastui, kun hän astui saliin ja molempain herrain olennossa ilmestyi kohta tuo äänetön ihaileminen, joka aina tekee naiseen vaikutuksen.

Alma asettui sohvaan, John istui siinä lähellä nojatuolilla ja Nymark kiikkutuolissa vastapäätä. John oli vakava ja harvapuheinen, mutta siitä huolimatta Alma elpyi vilkkaasen keskusteluun vieraiden kanssa.

»Hauskaa, että tulitte», hän sanoi.

»Nyt viivytte täällä koko päivän, eikö niin?»

»Se riippuu teistä», sanoi Nymark.

»Hyvä. Silloin ette mene pois, ennenkuin myöhään illalla.»

Alma huomasi, että. John vähän kummastellen häneen katsoi. Mutta hän ei ollut siitä millänsäkään.

»Ja me huvittelemme oikein sydämmen pohjasta. Unohdamme pois kaikki ikävyydet, kaikki maailman murheet. Herra Nymark ja herra Lagander, miellyttääkö teitä volantin heitto?»

»Teidän seurassanne miellyttää mikä hyvänsä», lausui Nymark.

»Elkää puhuko kohteliaisuuksia, sanokaa oikein totta.»

»Minä vakuutan.»

»Mutta John ei varmaankaan tule mukaan.»

Hän hieman arasteli sitä kysyessään.

»Elkää minusta välittäkö», sanoi John, »luen mielelläni sanomalehtiä sillä aikaa».

»Joko sitten lähdemme?» kysyi Lagander.

»Ei, juomme kahvia ensin.»

Hän meni sitä toimittamaan.

Nymark otti käteensä Ibsenin Rosmersholmin, joka sattui olemaan pöydällä.

»Mitä arvelet tästä?» kysyi hän Karellilta.

»Ihmeellinen kirja. Taiteen, tieteen ja uskonnon sopusointuinen yhdistys.»

»Vahinko vaan, ettei sitä juuri kukaan ymmärrä», hymyili Nymark.

»Milloinka ovat ihmiset aivan pian ymmärtäneet suurempaa ja korkeampaa totuutta. Kaksituhatta vuotta on kohta siitä, kun kristinoppi ilmestyi, ymmärtävätkö he sitäkään vielä oikein?»

»Siihen en minä osaa vastata. Mutta mielelläni tahtoisin tietää mitä Ibsen viimeiseltä tahtoo. Tähän saakka hänelle on kelvannut vapaamielisyys, nyt hän jo senkin hylkää.»

»Kun huomaa, mihin vapaus vie, ellei ihmisissä tapahdu mielenmuutos. Ibsen on juuri sen tautta aikamme mahtavin henki, että hän näkee nykyiset puutokset, erhetykset ja tarpeet syvemmin ja selvemmin kuin kukaan muu. Eikä hän vapautta hylkääkään, vaan hän vastustaa vallattomuutta ja irstaisuutta.»

»Ja sitten hän menee sotkemaan siveysoppia taiteesen. Ei, herra varjele, pidettäköön ennemmin kaikki erillään. Olkoon tiede tiedettä, taide taidetta, uskonto uskontoa.»

»Minä olen siinä suhteessa eri mieltä. Luulen, että ainoastaan se ihminen säilyy eheänä ja tervennä, joka pyrkii omistamaan itselleen kehityksen tulokset niin yhdellä kuin toisella ja kolmannellakin haaralla, Ja jos ne samassa sielussa voivat sijansa saada, niin miksei myöskin samassa teoksessa. Siinä runouden suuri merkitys meidän aikanamme; sillä suuremmalla tai vähemmällä selvyydellä se sitä juuri tavoittelee.»

»Onnistumatta; sillä taide ei mene mihinkään liittoon, ei ainakaan uskonnon kanssa.»

»Minkätähden ei?»

»Se menettäisi silloin molemmat elinpontensa, vapauden ja luonnon.»

»Erehdys. Dogmit sitovat vapautta ja luontoa, uskonnon henki sitä ei tee. Jalostuttaa vaan ja puhdistaa, hienontaa molempia.»

»Ja laittelee rajapylväitä.»

»Ainoastaan siinä, missä niitä tarvitaan», hymyili John. Eikä ne oikeastaan rajapylväitä olekaan, vaan salakarien ja muiden vaarapaikkojen merkkejä.»

»Salakarien –?»

»Mistä te kiistelette?» kysyi Alma, joka samassa tuli sisään.

»Pilven takaisista asioista, rouva Kapell. Hyvissä ajoin tulitte meitä muistuttamaan, että maan päällä on paljon ihanampaa ja suloisempaa kuin siellä ylhäällä.»

»Minäkö siitä muistutan?»

»Teidän läheisyydessänne sen tuntee.»

»Hauskaa kuulla. Entä meidän pormestari, hukkuiko hän sinne pilviin?»

»Ei, herra varjele, hän on tuolla verannalla. Lagander, riihesi nurkka palaa.»

»Joko? Joko?» kuului Laganderin ääni ulkoa. Ja ovessa tullessaan hän pyyhki otsaansa. »Kyllä on lämmin.»

»Tulkaa jäähdyttämään itseänne kuumalla kahvilla.»

Lagander nauroi ja noudatti kehoitusta.

»Ensinkö kuumalla kahvilla, sitten volantin heitolla?»

»Alvan niin.»

»Rouva Karell», alkoi Nymark, »koska tässä puhuttiin kirjallisuudesta, tahtoisin vielä tietää, mitä te pidätte Zolasta?»

»En mitään, sillä minä en tunne häntä.»

»Kuinka? Ettekö tunne? Onko se käsitettävä niin, ett’ette tahdo häntä tuntea?»

»Siihen vastaan vasta sitten, kun näen, minkälainen hän on.»

»Sallitteko minun tuoda teille muutamia hänen teoksistaan?»

»Mielelläni. Mutta jos hän on semmoinen, joksi häntä mainitaan, niin saattaa tapahtua, etten juuri pitkältä lue.»

»Ette malta olla lukematta, jahka ne vaan ovat pöydällänne. Niitä täytyy ihailla, sillä niissä on luontoa alusta loppuun. Ja täydellisyydessään se tuodaan esiin, kaikki luonnon ilmestysmuodot rinnan, yhtä oikeutettuina, yhtä vapaina, yhtä arvollisina. Ei mitään peitetä, eikä mitään salata.»

John hymyili.

»Mutta mitä sanoo John?» kysyi Lagander. »Entä kun hän ei annakaan rouvansa lukea Zolata.»

»Ruvetkoon vaan estelemään, silloin olen varma, että rouva Karell lukee jokainoan kirjan, jonka tuon. Kielletty hedelmä on aina viettelevintä.»

»Minäpä en estelekään», hymyili John.

»Siinä teet viisaasti omalta kannaltasi.»

»Ei, minä päinvastoin kunnioitan Zolata. Häntä täytyy vaan osata lukea. Nähdä vähän muutakin, eikä ainoastaan sitä, jonka äsken toit esille.»

»Kuinka, herran nimessä? Ethän toki aikonekaan tehdä hänestä siveellisyyden apostolia?»

»Sinne se hiukan kallistuu.»

»Siunaa ja varjele! Eikö nyt enää Zolakaan ole rauhoitettu. Jo minä joudun epätoivoon. Rouva Karell, lähdetään heittämään volantia!»

»Samaa ajattelin juuri sanoa. Herra Lagander!»

»Olen valmis.»

»Entä John?»

»Minä katselen mieluummin verannalta ja luen sanomalehtiä.»

He menivät kolmen ja alkoivat heiton. Alma oli omaksi ihmeekseen siinä kohta koko sielullaan kiinni. Kun hän heitti ylös renkaan, taikka kurottui ottamaan sitä kepillään vastaan, olivat hänen liikkeensä niin sulavan pehmeät ja miellyttävät, että molemmat herrat niitä ehdottomasti seurasivat. Vaalea, pumpulinen puku istui tarkasti ruumiin mukaan vyötäisiltä aina ylös kaulaan ja vartalon komeat piirteet esiintyivät vapaammin ja selvemmin ruumiin eriävissä asemissa. Aina väliin ja varsinkin kun hän juoksi, näkyivät hänen pienet sievät jalkansa kahisevien helmojen alta.

»Sieluni kautta, hän on viehättävin nainen maan päällä», kuiskasi Nymark Laganderille.

»Elä vaan rakastu toisen omaan.»

»Minä hänet ryöstän Karellilta.»

»Nono.»

»Sen, perhana olle, teen. Ja Karell sen ansaitsee. Hän on jähmettynyt varmassa rauhassaan. Ei osaa edes nauttia omaisuudestaan.»

»Mistä sen tiedät.»

»Ooh, näkeehän sen. Yhtä välinpitämätön ja kyllästynyt kuin muutkin aviomiehet.»

»Mutta mitä sanoo rouva Karell itse? Jokohan todella pääsisit hänen suosioonsa?»

»Tyhmänäpä sinä minua pidätkin, kun sitä epäilet.»

»Hurja!»

»Hän on liian kaunis ja liian hyvä kuihtumaan pois avioelämän yksitoikkoisuudessa.»

»Herra Nymark, ottakaa vastaan», huusi Alma, haettuaan tällä välin renkaan, joka oli lentänyt etäälle hänen ylitsensä.

Nymark kohotti keppiään.

John istui kaiken aikaa verannalla, poltteli papyrossia ja luki sanomalehtiä. Mutta viimein hän laski ne kaikki syrjään, puhalteli pitkiä savuja ja vaipui mietteihinsä. Silmät kääntyivät tuon tuostakin volantin heittäjiin, mutta ajatukset nähtävästi olivat muualla. Vasta sitten kun peli oli loppunut ja Alma ynnä vieraat jälleen tulivat ylös verannalle, tarttui hänkin heidän seuraansa.

»Tarkenette nyt varmaankin», hymyili hän.

»Kyllä», sanoi Alma, heittäytyessään penkille, lämpimänä ja väsyneenä. »Tulkaa vaan tänne ja puhukaa ääneen», lisäsi hän ilostuneena Maijaliisalle, joka iski silmää ja vilkutti sormea etehisestä. »Emme salaa mitään herroilta.»

Maijaliisa purskui nyrkkiinsä ja lensi punaiseksi. Tuli sitten kumminkin suu supussa ja katsomatta oikeaan tai vasempaan suoraan Alman luokse ja sipatti hänelle jotain korvaan.

»Päivällinen on valmis, hyvät herrat», sanoi Alma ja nousi ylös.

Nymark tarjosi hänelle käsivartensa ja niin tulivat he nytkin istumaan rinnan pöydässä, joka sattumus antoi Nymark’ille tilaisuutta pitkin aikaa osoittamaan Almalle huomaavaista kohteliaisuutta, samalla kun hän likempää sai katsella hänen hiviönsä puhdasta mehevyyttä sekä muotojen pehmeyttä ja pyöreyttä. Eikä hän tahtonut joka kerran voida pitää ajatuksiaan koossa toisten keskustelua seuratakseen.

Valtiopäivämies-vaalista John ja Lagander puhuivat. Useimmissa kaupungeissa olivat ruotsimieliset päässeet voitolle, vaikka olikin rajoitettu äänivalta. Lagander pauhasi ruotsimielisiä vastaan ja pani heidät pataluhaksi. Mutta John häntä hillitsi.

»Meissä on syy», hän sanoi, »meissä kansallismielisissä. Meissä ei ole tarmoa eikä jäntevyyttä. Ruotsimieliset pitävät puoliaan, se on luonnollista. Mutta voitolle he eivät pääsisi, jos olisimme vähän valppaampia.»

»Kukas voi kilvoitella heidän kanssaan. Heillä on varallisuus ja heillä on kaikki korkeammat virat hallussaan. Kelpaa silloin rehennellä.»

»Mutta meillä kuitenkin on väki ja voima, sillä meillä on kansaa takanamme.»

»Kansa ei vielä ole herännyt oikeuksiaan valvomaan.»

»Se herää minkä ennättää. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä.»

»Niin, aikansa vaatii itsekukin asia. Tuosta, rouva Karell, juohtuu mieleeni keskustelumme viime kerralta.»

»Ajatelkaa, että minäkin olen sitä muistellut usein ja erittäinkin juuri näinä päivinä», hymyili Alma.

»Oikeinko todella?»

Hän katsoi tutkistellen Almaa silmiin ja ymmärsi, että he molemmat tarkoittivat samaa, nimittäin sitä, mitä olivat puhelleet rakkaudesta miehen ja naisen välillä.

»Ehkä jo myönnätte minun olleen hiukan oikeassa?»

»En vielä.»

»Roomaa ei päivässä rakennettu, eikä vanhoja, juurtuneita tapoja kesken hävitetä», hymyili Nymark.

»Aa», huudahti Lagander, »minä jo tiedän, mistä puhutte».

Alma hieman punastui. Miehensä kuullen hän ei millään ehdolla olisi tahtonut sitä keskustelua uudistaa.

Nymark sen huomasi ja tuli hänelle avuksi.

»Niin, siitä tietysti, ettei rouva Karell tahdo ottaa osaa seuraelämään kotinsa ulkopuolella.»

Heidän silmänsä kohtasivat taaskin toisiaan, ja katseet vahvistivat pienen salaisen liiton.

»Karell, puolusta meitä», lausui Lagander, »sano rouvallesi, että hänen tosiaankin täytyy muuttaa mieltä siinä suhteessa».

»Eläköön vapaus», sanoi Karell.

»Hyvä!» huudahti Nymark, »tuosta sanasta minä otan kiinni. Sinun puoleltasi ei siis tule mitään estettä, jos vaan rouvasi suostuu?»

»Tietysti ei.»

»Etkä myöskään pahene, jos teen, minkä voin, saadakseni häntä taipumaan?»

»Taivas varjelkoon», hymyili Karell. »Annan sinulle täyden vallan.»

»Kuuletteko, rouva Karell?»

»Kyllä.»

Alma kumartui talrikkinsa ylitse. Eihän John siitä välitä, ajatteli hän. Tuskin hän olisi millänsäkään, jos vaikka rakastuisin johonkuhun toiseen.

Nymark ihaili hänen hieneitä niskahiuksiaan, jotka kähertyivät alas valkoiselle hiviölle.

»Mitä luulette, rouva Karell? Onnistunkohan minä?»

»Sopii koettaa.»

»Te hymyilette. Se antaa toivoa. Ooh, te ette henno meitä vastustella.»

»Mutta mitä varten, minä vieläkin kysyn? Eihän minusta kumminkaan ole kenellekään iloa.»

»Jättäkää se asia muiden päätettäväksi», sanoi Lagander.

He nousivat pöydästä. Nymark ja Alma menivät ulos verannalle.

»Eikö teistä ole iloa kenellekään?» kysyi Nymark hiljaa, kumartuen sivulle Almaan päin, joka nojautui hänen käsivarteensa.

»Sanokaa ennemmin, ettei teillä ole iloa kenestäkään. Te kun ette kenestäkään välitä.»

Alma naurahti ja otti käsityönsä. He jäivät kahden verannalle, sillä John ja Lagander menivät alas lehtimajaan.

»Sallikaa minun pidellä vyyhteä», sanoi Nymark, kun Alma kerimistä varten kietaisi sen käsivartensa ympäri.

Hän veti esille pienen laivatuolin ja asettui istumaan Alman eteen, niin likelle, että oli melkein helmoissa kiinni. Joka kerran kuin vähäinen sotkos ilmestyi vyyhteen, kallistui hän vieläkin lähemmäksi, mutta pieninkin liike osoitti aina vaarallisen nöyrää ihailemista.

»Tämä muistuttaa ritari-aikaa», hän sanoi, »jolloin meillä miehillä oli tapana istua näin sydämemme hallitsijattaren jalkain juuressa.»

»Nyt ei nainen enää hallitse teidän sydämiänne, sen vuoksi olette tuon tavan heittäneet.»

»Ei sen vuoksi. Naisten tahdosta se on tapahtunut. Tänlaista onnea saamme enää vaan sattumalta. Nytkin täytyy minun kohta siirtyä pois, niinpian kuin vyyhti on lopussa.»

»Luonnollisesti», nauroi Alma, »koska minä en ole teidän sydämenne hallitsija.»

»Kuinka voitte sen tietää?»

»Noo –.» Alma punastui ja aikoi ensin käydä totiseksi, mutta pian hän hymyili taaskin. »Tuo ritariajan asema näkyy tuovan mukanaan muutkin ritariajan tavat.»

»Nimittäin?»

»Galanterian.»

»Galanteria on ainoa muoto, jossa luonnollinen tunne voi ilmaantua meidän aikana.»

John ja Lagander loikoilivat nurmikolla puiden suojassa. Lagander luki jotain kirjaa, taikka oikeastaan hän sitä vaan selaili. John sattui luomaan silmänsä verannalle. Pieni, tuskin huomattava kurttu ilmestyi hänelle kulmien väliin; hän väistyi kauvemmaksi ja kääntyi toisaalle. Itikat eivät antaneet heille rauhaa. John lämähytti käsillään muutamia kuoliaaksi, mutta siihenkin hän väsyi, kun niitä tuli yhä uusia. Ja saadakseen rauhaa, hän levitti suuren Dagbladin kasvoilleen.

Illemmällä, kun vieraat läksivät, jäi Alma istumaan veneesen rannalle. Hän katseli ensin heidän hiljalleen etenevää purjevenettään ja huiskutteli nenäliinaansa vastaukseksi, kun he hänelle lakkiaan heiluttelivat.

Eilinen suru oli melkein hälvennyt tällä hetkellä, tai oikeammin, hän ei sitä muistellut, sillä ajatukset liikkuivat muualla. Ne olivat epäselviä, häilyviä ajatuksia, jotka kulkivat ristiin, rastiin hänen aivoissaan.

Hän oli luvannut Nymarkille monta asiaa. Muun muassa, että hän usein saisi käydä häntä tervehtimässä, jahka he kumpikin muuttaisivat. »Joskus», oli Nymark sanonut, mutta hän tiesi vallan hyvin, että se merkitsi »usein».

Sitten hän vielä noin puoli leikillä oli luvannut käydä kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, jotka Syyskuun ajalla sattuisivat, joko ne sitten olivat iltahuvia, konsertia, tai muita semmoisia. Ja tämän johdosta hän itsekseen päätti heti kaupunkiin tultua hankkia itselleen muutamia uusia pukuja. Sievästi hän antaisi ne laittaa, uusimpien muotilehtien mukaan, ja värit hän myöskin aikoi valita semmoiset, että ne hänen hiviölleen sopisivat. Sillä ei hän tahtonut mitättömänä esiintyä eikä huonossa asussa, jos hän kerran seuroihin meni.

Ja miksei hän menisi, nuori kun vielä oli ja elämän haluinen. Auttoiko hänen surra sitä, ettei avioliitto vastannut hänen toiveitaan, että John oli käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Ehkäpä juuri senvuoksi, että hän näin koko sielullaan oli antaantunut hänelle. Yksinomaan hänelle...

Nymark oli ehkä oikeassa, ainakin osaksi...

Alman mielessä uudistui nyt hänen puheensa, käytöksensä, katseensa, keskeytetyt huokaukset ja kuiskutukset. Hän puoleksi aavistamalla tunsi valtansa, ja se antoi hänelle kummallisen itsetiedotonta varmuutta ja tyytyväisyyttä. Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja kasvonpiirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia silmäyksiään, – silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään aikaan...

Omatunto hiukan soimasi, että hän niitä muisteli ilman vierovaa tai moittivaa tunnetta. Mutta sen äänen hän pian tukahdutti. Oliko hänen syynsä, jos Nymark häneen rakastuisi? Ja mitä pahaa siinä oikeastaan oli? Vastarakkautta hän ei alunalkaen toivonutkaan. Tarpeellisten rajojen sisässä hänen tunteensa kumminkin pysyisivät, sillä Almalla oli vahva turva rakkaudessaan John’iin...

Eikä häntä mikään estänyt olemasta Nymarkille ystävällinen taikka hänen kanssaan seurustelemasta ylimalkaan. Hauskempi hän oli kuin muut ja iloisempi; hiukan kevytmielinen tosin, mutta mitäs siitä! Seuraelämässä se omituisuus ei haitannut...

Hänellä oli kumminkin yksi hyvä puoli: hän oli vähimmästäkin suosion osoituksesta ihastunut ja kiitollinen. Hivenen verran jos hän saisi vastarakkautta, hän varmaan olisi aivan onnen kukkuloilla. Toista kuin John!...

Miina tuli pyytämään häntä sisään. Helmi itki, eikä hän saanut häntä viihtymään.

»Ajattelin, että jos se nukkuisi paremmin viereen», hän sanoi.

Alma läksi ylös, avasi leninkinsä napit ylhäältä ja laskeutui vuoteelle.

»Eikö rouva riisu samalla», kysyi Miina, »johan nyt on myöhä».

»En minä vielä; tuohan Helmi tänne.»

Helmi herkesi kohta huutamasta, kun pääsi äidin rintaan, johon tarttui hapeasti kiinni sekä suullaan että molemmilla käsillään. Kun hän oli nälkänsä sammuttanut, jäi hän siihen tyytyväisenä mojottamaan, katseli äitiin ylös, ja hymyili. Mutta äiti ei hymyillyt hänelle vastaan, eikä kääntänyt silmiään häneen.

Helmi heitti hetkeksi rinnan irti, katsoi paremmin äitiin ja sanoi »gää», herättääkseen hänen huomiotaan.

»Nuku nyt pois», sanoi Alma hiukan kärsimättömästi ja asetti uudelleen rinnan Helmin suuhun.

Kun Helmi ei saanut puhetoveria, tyytyi hän hiljaa äidin lämpimässä jatkamaan imemisen suloista nautintoa, ja siihenpä hän sitten viimein nukahtikin.

Alma nousi varovasti hänen vierestään, pani leninkinsä jälleen nappiin ja läksi ulos verannalle. Siellä oli hiljaista, hämärätä. John’in kamarista loisti tuli alaslasketun uutimen takaa.

Hän istui samalle kohdalle, jossa päivälläkin oli istunut, silloin kun Nymark hänen vyyhteään piteli. Selkälautaa vasten hän nojautui, pani kädet ristiin helmoille ja suoristi jalkansa.

Niin hän oli vaipunut unelmiin, ettei huomannut, kun tuli Johnin ikkunasta katosi, eikä kuullut mitään, ennenkuin hän seisoi rinnalla ja puhutteli häntä.

»Täälläkö sinä vielä istut?»

Alma säpsähti ja loi häneen aran katseen.

John hymyili. Viimeinenkin mielenpahennus eilisestä katosi hänestä lopullisesti, jos sitä ylipäätään enää olikaan jäljellä.

Alma oli niin viehättävä tuossa puolimakaavassa asemassa. Illan hämärässä kasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, mutta samalla myöskin liikuttavan suloisilta.

»Tule pois, muru», kuiskasi John, ottaen häntä kädestä.

Alma seurasi häntä tottelevaisesti sisään. Vaikk’eivät he mitään puhuneet eivätkä mitään selvitelleet, tapahtui heidän välillään kuitenkin täydellinen sovinto sinä iltana.