Salakari: III luku
| II luku | III luku Salakari Kirjoittanut Minna Canth |
IV luku |
Lupa-aika oli kulunut melkein loppuun, viimeisiä päiviä vietti rehtori Karellin perhe maalla. Pyykki oli pesty, kaikki valmistettu muuttoa varten, jonka kolmen päivän perästä piti tapahtua.
Kun oli kaunis päivä, antoi Alma laittaa iltapäiväkahvin lehtimajaan likellä rantaa. Alma neuloi nimimerkkiä punaisella langalla uusiin nenäliinoihin. Tyysä kiipeili penkille hänen viereensä, toiset lapset istuivat nurmella ja muukkailivat pienillä kivillä. Helmikin oli tuotu ulos; hän makasi pienissä vaunuissaan puun varjossa, valkoinen harsovaate peitteenä, ettei kärpäset eikä itikat päässeet puremaan. Joka kerran kuin hän vähänkin liikahti, Miina heti oli valmis heiluttamaan vaunuja, samalla kun hän varoitti muita olemaan hiljaa. Ja niin Helmi aina vaipui uneen takaisin. Sillä välin järjesteli Miina pöydälle kuppia ja muita kahvikaluja.
»En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?» hän kysyi.
»Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy.»
Alma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työstään. Hän oli ikävisaään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunkielämää. Niin pian olikin kesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen, ennenkuin oli jo lopussa. Mutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta samassa määrässä kuin hän. Niin, Alman mielestä hän melkein ilolla läksi jo täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja rauhallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa.
Sitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aikana, John oli nimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä suri, eikä uskaltanut paljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän tulisi olemaan yksin kotona, eroitettuna miehestään niin pitkän pitkäksi aikaa.
Hän olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä enemmän nähdessään kuinka suurella innolla John alkoi siihen valmistautua. Ei ainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan!
Alma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harvapuheinen monta päivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut huomioon. Ja katkeralla mielellä hän oli; antoi hienoja pisto-sanoja tuontuostakin. Nekään eivät vaikuttaneet mitään. John vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli, luki, mietti ja oli vaiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi.
Oli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli. Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetääntyi pois perheen ja hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen eikä ystävällinen.
Tällä hetkellä hän taaskin oli raskaalla mielellä. Hän oli pyytänyt Johnia tulemaan alas lehtimajaan kahville. Tänään oli kaunis ilma; oli ehkä viimeinen kerta, kuin saattoivat istua hauskasti ulkona yhdessä.
John oli tuskin nostanut päätään; hyrähtänyt vaan, »kyllä, kohta» ja kirjoittanut edelleen, ikäänkuin merkiksi, ettei saanut häntä häiritä. Alma päätti pysyä vastedes poissa hänen kamaristaan. Jos mitä oli sanottavaa, hän lähettäisi lapsia tai palvelijoita.
Nyt hän kumminkin tuli. Sieppasi Tyysän syliinsä ja asettui Alman rinnalle istumaan. Alma ompeli.
»Joko te odotitte? Taisin viipyä liian kauvan?»
Alma huiskasi kädellään pois papyrossin savun kasvoiltaan.
»Oho, anna anteeksi», sanoi John ja puhalsi savun suustansa toiselle sivulle.
Sitten hän heilutteli Tyysää polvellaan.
»Ajetaankos hummalla, Tyysä? Körö, körö kirkkoon, mustalla ruunalla, valkealla varsalla kotiin, niinkös?»
Ella ja Arvikin tulivat lähemmäksi.
»Pappa kuulee», sanoi Ella.
»No, lapseni, mitä sinulla on papalle sanottavaa?»
»Että mitä varten tämä kaikki on tullut?»
»Mikä kaikki?»
»Tämä maailma.»
»Ella kun ei tiedä», sanoi Arvi säälivällä hymyllä.
»Niinpä sano sinä, Arvi.»
»Sitä varten, kun Jumala sen loi.»
Ella oli vähän aikaa mietteissään; kääntyi sitten Arviin.
»Mutta mistä se sen loi!» toisti hän.
»Ka, tyhjästä.»
»Mutta, mistä Jumala sai sen tyhjän?»
»No, se oli jo olemassa.»
Ella vaikeni.
»Vaan sanopa nyt sinä, Ella, alkoi John hymyillen, »mitä varten Jumala loi sitten maailman?»
»Ett’ ois lystimp’ olla.» Hän puhui Savon murretta niinkuin Miina.
»Että kellä olisi lystimpi olla?»
»Jumalalla itsellään ja meillä immeisillä.»
»Oi tuota lasta, kuinka on viisas», ihmetteli Miina, kaataessaan kahvia pannuun.
Ella, näet, oli hänen lempilapsensa.
»Niin», kääntyi John Almaan, »parempaa vastausta tuskin voinee antaa».
Alma el virkkanut mitään, neuloi vaan edelleen.
»Miksi noin suuria kirjaimia laitat?»
»Kun niitä pidetään, semmoisia.»
»Minusta ne ovat rumia. Ja eikö niissä ole hirveän paljon työtä?»
»On kyllä.»
»Te olette somia, te naiset. Väkisenkin teidän pitää keksiä itsellenne tarpeetonta ajan ja voimain hukkaa. Näkee, ettei teillä ole juuri käsitystä ekonomiasta.»
»Kiitos komplimangista.»
John naurahti ja taputti häntä olkapäähän. Mutta Alma tempasi hermostuneella liikkeellä sakset pöydältä, leikkasi langan poikki ja alkoi uutta kirjainta. Niin uutterasti hän pisteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä.
Arvi vaati isää rantaan katsomaan hänen veneitään. Hän oli laittanut kaksi uutta ja entisiä oli neljä, ei siis vähemmän kuin kuusi yhteensä.
John meni ja vei Tyysän mukanaan. Ellakin heitä seurasi, mutta Alma jäi paikoilleen lehtimajaan.
Hänen mieltään karvasteli. John kohteli häntä pilkallisesti ja ylönkatseella, ei välittänyt hänestä enää vähääkään, eikä pannut hänen rakkaudelleen mitään arvoa. Niin kylmäksi hän oli käynyt kuin jääpala ja niin kovaksi kuin kivi.
Almalle kohosi veri päähän, hän puristi huulensa yhteen ja neuloi vielä uutterammin kuin ennen.
John palasi hetken päästä takaisin rannasta, kantaen yhä Tyysää käsivarrellaan.
»Pyydetään, että mamma ottaa märät sukat ja kengät lapselta pois», hän puhui tullessaan, »ja antaa kuivia sijaan. Katsos, mamma, Tyysä. meni vahingossa veteen ja kasteli itsensä noin pahasti.»
»Menköön ylös Miinan luokse.»
»Ei Miina ole siellä, hän näkyi vievän Helmin vaunuja metsätielle äsken.»
»Onhan Maijaliisa.»
John vaikeni vähän aikaa,. Laski sitten Tyysän maahan.
»Juokse, kultaseni, sisään, ja pyydä, että Maijaliisa sinua auttaa.»
John sytytti papyrossin ja istui kiikkuslaudalle.
»Alma, mitä varten?»
Ei vastausta.
»Mitä varten olet noin huonolla tuulella?»
Ei sittenkään vastausta.
»Alma –».
Hän aikoi vetää häntä luokseen.
»Oih, anna minun olla.»
Alma väisti hänen kätensä pois eikä lakannut neulomasta.
»Kuinka? Vaivaanko sinua?»
»Vaivaat.»
John katsoi häneen pitkään, mutta silmiä hän ei tavannut; luomet ne peittivät.
»Ihanko todella?»
Ei taaskaan hiiskausta.
Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi, että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen milloinkaan ollut tapahtunut.
Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt?
Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella veti etehisen oven jäljessään kiinni.
»John, John» – hän kuiskasi.
Mutta eihän John sitä kuullut. Alma viskasi työnsä pois. Meni syrjään puiden suojaan, heittäytyi alas nurmelle ja itki katkerasti.
Heidän välinsä oli särkynyt, ei mikään maailmassa voisi sitä enää hyväksi jälleen saada. John muuttuisi tästä lähtein vielä kylmemmäksi, vielä tylymmäksi, ja hän –? Hän olisi mielellään tahtonut vaipua maan alle siinä, missä makasi kasvoillaan nurmella. Tällä hetkellä aivan, ja ijäksi?
Sillä onnellista hetkeä ei hänellä enää elämässä olisi. Kaikki oli muuttunut, ja niin äkkiä, kuin yhdellä iskulla. Linnut visertelivät puussa ja lasten iloiset äänet kuuluivat rannasta, mutta hänen korvissaan eivät ne enää soineet niinkuin ennen.
Eikä John tullut häntä katsomaan. Hän puoleksi toivoi sitä, puoleksi pelkäsi. Vaan hän ei tullut. Hänelle oli yhdentekevä, jos heidän välinsä oli hyvä tai paha.
Hän itki siksi kuin uupui niin, ettei enää jaksanut mitään ajatella eikä surra. Mutta siinä hän lepäsi yhä samassa asemassa. Tuntui viimein kylmäävän, silloin hän nousi. Niin heikoksi hän oli käynyt mielenliikutuksesta, että päätä huimasi, kun hän seisoalleen nousi, ja koko ruumis vapisi.
Hän katseli ympärilleen. Aurinko jo laskehti, oli illallisen aika. Hän meni rantaan, valeli silmiään kylmällä vedellä ja otti lapset mukaansa ylös.
Ruoka oli pöydässä, hän pyysi Arvin kutsumaan isää.
»Ei pappa syökään», ilmoitti Arvi, palatessaan isän huoneesta.
Alma hoiti lapsia puhumatta sanaakaan, laittoi heidät levolle ja meni itsekin.
Mutta ei hän unta saanut. Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki. Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä, pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset. Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen, uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa mitään.
Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen. Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä sohvalle omassa huoneessaan?
Alma ei silmiään ummistanut; katseli vaan kirkasta kuun valoa, joka ikkunoista lankesi salin lattialle. Makuuhuoneessa oli hämärä, kun uutimet olivat alhaalla; mutta siellä oli valoisata. Ja rauhallista, hiljaista, kodikasta. Huonekalutkin, tuolit, pöydät ja sohvat näyttivät niin levollisilta; maailman murheet eivät niihin pystyneet.
Mutta nyt – nyt!
Kamarin ovi aukeni; John tuli salin poikki kynttilä kädessä. Alman sydän löi; mutta hän painoi silmänsä kiinni ja makasi liikkumattomana kuin kuollut, John laski kynttilän pöydälle sängyn viereen ja seisoi hetken hiljaa, Alma tunsi, että John katseli häntä. Sitten hän kääntyi ja alkoi riisua päältään. Alma raoitti silmäluomiaan ja tarkasti salaa hänen kasvojaan. Ne olivat vakavat. Almaa peloitti, hän painoi silmänsä jälleen kiinni.
Ei John enää kääntynyt häneen päin, laskeutui vaan vuoteelle. Ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Siinä hän nyt oli, niin likellä ja kumminkin samalla niin kaukana. Alma kuunteli hänen hengitystään, seurasi pienintäkin liikettä.
»John», kuiskasi hän mielessään. Anna minulle anteeksi, olenhan sinun omasi. Rakastanhan sinua koko sielullani. Anna anteeksi! Elä vihaa, en jaksa elää, jos olet noin kylmä ja kova!
Hän nosti päätään tyynyltä; ehkä olisi tämän jo ääneenkin puhunut, mutta John oli ennättänyt nukkua. Raskaasti ja tasaisesti hän hengitti, ei tietänyt tuskista mitään.
Alma painui takaisin sijalleen.