Salakari: II luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
I luku II luku
Salakari
Kirjoittanut Minna Canth
III luku


Takaisin tullessakin Alma kulki mitään virkkamatta. Oli niin omituista luonnossa, niin rauhallista ja salaperäistä samalla.

»Noo, Alma», sanoi John, hiljaa puristaen hänen kättään, »mitä mietit?»

»John, minua ei vielä yhtään nukuta. Lähdetään järvelle. Onhan synti panna maata näin kauniina yönä.»

»Mutta nyt on jo niin myöhäistä.»

»Mitä se tekee. Nukutaan aamulla pitempään.»

»Entä pikku Helmi?»

»Kyllä Miina katsoo häntä sen aikaa. Eikä hän tavallisesti herääkään iltayöstä.»

»Niinpä mennään sitten. Pitäähän tehdä pikku muijalleen mieliksi.»

»Hyi, et saa sanoa »muija». Se on niin rumaa.»

»Kuinka sitten? Pikku ruusun-nuppuni, niinkö?»

»Istu sinä perään, minä soudan.»

»Mitä varten? Ethän sinä jaksa kumminkaan.»

»Taikka emme souda ollenkaan. Jos sinä vaan hiljaa melot tuonne salmen suuhun.»

Alma puhui kuiskaamalla. Yön rauha ja luonnon ihanuus valtasivat hänen mielensä. Vene kulki vitkalleen järven tyyntä pintaa salmea kohti.

»Kuinka ihmeen kaunista! John, katso tuonne, noita vaaleita, hohtavia pilviä, jotka uiskentelevat niin alhaalla, että luulisi niiden tahtovan suudella maata. Ja liikkumattomuus, ja äänettömyys. John, minusta tuntuu, kuin koko luonto nyt nauttisi olevaisuudestaan. Ei, mutta näetkös noita värivivahduksia tuolla puolen.»

»Omituista tosiaankin. Ja niin erinomaisen lämmin nyt on. Siunattu asia.»

Hän ajatteli kasvullisuutta.

»John», jatkoi Alma taas hetken päästä. »Oletko sinä onnellinen?»

»Erinomaisen tyytyväinen elämään, ainakin tätä nykyä. Entä sinä, Almaseni?»

»Äärettömästi onnellinen. Niin onnellinen, John, että tahtoisin pysähdyttää ajan kulun ja antaa tämän hetken jatkua ijankaikkisesta ijankaikkiseen.»

John nauroi.

»Eiköhän se kävisi yksitoikkoiseksi kumminkin.»

»Hyi, John, kuinka voit sanoa niin?»

»Lyön vetoa, että parin tunnin perästä sinulle jo tulee nälkä, ja lähdet oikein halusta sisään jälleen.»

Alma ei vastannut mitään. Hän katsoi syrjään ja oli pahoillaan. Arveli, ettei John häntä ymmärtänyt.

»Noo, Alma?»

John koetti tavoittaa hänen silmiään.

»Alma, suutuitko sinä?»

Alma kääntyi päin ja hymyili, mutta katse oli kostea.

»Semmoisesta viitsit pahoittaa mielesi. Oletpa tosiaan lapsellinen. No, kas nyt taas. Ei, tule tänne, että saan pyyhkiä nuo kyynelet silmistäsi.»

Hän kurotti kädellään Almaan kiinni ja veti hänet luokseen.

»Kainalooni sinut otan kuin pienen kyyhkysen. Rakas, oma vaimoni!»

Hän nosti Alman leukaa ja suuteli häntä.

»Oma vaimoni!»

Lämmin katse kohtasi Almaa syvältä silmistä. Alma kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri.

»Minä rakastan sinua, John. Ylitse kaikkea. Enemmän kuin mitään muuta taivaassa tai maassa.»

»Sen tiedän, armaani.»

Hän puristi Alman lujaan rintaansa vasten ja suuteli häntä vielä kerran.

»Mutta järjellinen sinun tulee olla, ei mustasukkainen suomalaisuudelle eikä isänmaalle.»

»Kun ne anastavat koko sinun sydämesi.»

»Eipä, sinähän sen anastat. Hallitset siellä aivan itsevaltiaana.»

»Niin, nämä muutamat viikot vaan täällä maalla. Kaupungissa et minua joudu paljon muistamaankaan.»

»Alma, Alma, mitä sanoisit, jos mieltyisin muihin naisiin?»

»Se vielä puuttuisi!»

Alma kavahti pystyyn hämmästyksestä.

»No, no, elä peljästy, ei se tietysti koskaan tapahdu. Tahdoin vaan johtaa ajatustasi siihen, että herkeisit olemasta mustasukkainen isänmaalle.»

»John, kyllä koetan olla järkevä vast’edes. – Täytyyhän mun», lisäsi hän huoaten.

»Kas, siinä teet oikein», hyväili häntä John.

Alma istahti laudalle veneen perään ja nojautui miehensä polveen. John silitteli hänen päätään.

»Sanopas, Alma, minulle nyt yksi asia, jota monasti olen ajatellut sinulta kysyä.»

»Mikä se on?»

»Muistatko erästä iltaa, se oli viime talvena, kun minä tulin kotiin ja sinä istuit pianoa soittamassa?»

»Vähää ennen pikku Helmin syntymistä?»

»Aivan. Silloin olit itkenyt, näin sen silmistäsi. Mutta syytä en saanut tietää, vaikka kuinka olisin tutkistellut.»

Alma naurahti, vähän hämillään.

»Tunnusta, olitko silläkin kertaa vaan mustasukkainen yhteiskunnalle?»

»Eikä, muuta se oli.»

»Mitä?»

»Joutavia. Ilman aikojaan.»

»Tiedätkö, minua se vaivasi kauvan aikaa. En tahtonut saada sitä mielestäni pois.»

»Etkä puhunut mitään. Rakas John!»

»Kun sinä olit umpimielinen, niin minäkin olin. Mutta nyt sen kerrot, eikö niin.»

»Ei se todellakaan ollut mitään. Semmoista hirmuisen lapsellista. En minä kehtaa, John.»

Mutta John hyväili ja suuteli »pientä muruaan» ja katsoi häntä silmiin. Ja sitten hänen kuitenkin täytyi kertoa.

»Se nyt oli niin, John, että minä pelkäsin kuolevani.»

»Niinkuin ainakin lapsivuoteen edellä. Noo, ja siinäkö kaikki? Tuon kyllä olisit sanonut?»

»Tuli siihen pikkuisen lisää. Mutta sinä naurat.»

»En naura. Olen ihan totinen.»

»Sitten ajattelin, John, että sinä ottaisit toisen vaimon, jota rakastaisit enemmän kuin minua. Etkä enää muistaisi, etkä kaipaisi minua ollenkaan. Ja sitähän minä itkin. Voi, John, minä olen jo monasti sitä itkenyt.»

Alma el enää ollut hämillään; kyynelet tunkeutuivat silmiin taaskin, sillä saattoihan tuo kumminkin tapahtua. Olipa hän käynyt kovin heikoksi viime aikoina; päätä kivisti yhtenään ja voimat olivat välistä niin lopussa, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Ja äkkiä hänellä oli kuvana edessä, kuinka John piti toista vierasta vaimoa, nuorempaa, kauniimpaa, verevämpää näin juuri kainalossaan kuin häntä nyt.

John oli yhtä vakava kuin hän, mitä lieneekään ajatellut.

Molemmat olivat äänettöminä.

Alma tahtoi irtaantua hänen käsivarrestaan ja vetääntyä kauvemmaksi. Mutta John ei häntä päästänyt; nosti hänet sen sijaan polvelleen, likisti rintaansa vasten ja painoi kasvonsa hänen lämpimään kaulaansa.

»Hän ei kiellä, hän siis tekisi niin», arveli Alma. Ja hän heitti moittivan katseen Johniin.

»Armas, pikku Almani, elämä on viheliäistä, parasta ettei ajattele eteen eikä taakse, nauttii vaan onneaan, niin kauvan kuin sitä kestää.»

»Jos kuolisimme yht’aikaa, John, ettei toinen jäisi toisesta jälkeen.»

»Herkeä jo, kultaseni, kuolemaa ajattelemasta.»

»Minä en voi. Se yhtenään häilyy mielessäni. Välistä kun kuvailen, että –»

»Että mitä?»

»Että sinä ehkä kuolet», jatkoi hän hiljaa ja kauhistuneena, »jätät minut ja lapset –»

Alma ei voinut enää pidättää itkuaan.

»Mutta, Alma, oletpa sinä oikea hupakko. Kuinka lapsellista. Nyt lähdemme kotiin emmekä tule toiste milloinkaan keskellä yötä tänne haaveilemaan, koska siitä on tuommoisia seurauksia. Saa nähdä, huomenna olet kipeä.»

»Enkä ole.»

Alma pyyhki silmänsä ja koetti tyyntyä.

»Istu tähän perään, minä soudan ja kotiin mennään, että hurahtaa. Ohho, kello onkin jo puoli kolme.»

»Hyvänen aika, onkohan Helmi herännyt?»

Alma ei enää joutunut kuolemaa ajattelemaan, vaan piteli melaa, että veneen kokka oli suoraan kotirantaa kohti. John souti voimainsa takaa; airot kolisivat, vesi kohisi. Mutta ympärillä kirkastui aamu; taivas rusotti koillisessa ja linnut alkoivat viserrellä.

»Oli se kumminkin hauskaa, John. Mitä?» sanoi Alma, kun olivat vetäneet veneen rannalle.

»Myönnetään, myönnetään.»

»Ja menemmehän vielä toisenkin kerran?»

»Ellet vaan tule kipeäksi.»

»Ei pelkoa. Olen tällä hetkellä virkeämpi kuin milloinkaan.»

He tulivat sisään. John meni omalle puolelleen polttamaan vielä yhden papyrossin ennen maatapanoa, mutta Alma riensi suoraa päätä sänkykamariin. Helmi nukkui makeassa unessa ja Miina makasi lattialla kätkyen vieressä; oli ottanut tyynyn kyökistä päänsä alle.

»Miina rukka! Menkää pois omaan sänkyynne.»

Alman täytyi nykäistä, ennenkuin hän vihdoinkin heräsi ja nosti unisen päänsä tyynyltä. Mutta hän ei tajunnut sittenkään mitään, vaikka silmät seljällään katseli Almaa.

»Ylös, ylös», naurahteli Alma.

Miina väänsi ja käänsi ruumistaan, raapi kahden käden päätään ja pyyhki hiuksia silmiltään.

»Ylös, ylös! Eikö Miina herääkään.»

Jopa näytti viimeinkin käsittävän, ettei häntä enää täällä tarvittu; pystyyn hän kapusteli ja pää edellä hän pyrki kyökkiin päin. Mutta Alma vielä pidätti.

»Entä tyyny?»

Miina kääntyi ja tuijotti häneen, ymmärtämättä mitään. Alma osoitti kädellään tyynyä.

Mutta ei hän sittenkään saanut selvälle tarkoitusta. Tulla tupsahti Alman eteen ja tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa kiinni.

Alma äänsi säikähdyksestä ja veti käsivartensa pois, vaan samassa hän taas nauroi.

»Hupsuko sinä olet. Tuossa tyyny!» Hän pani sen Miinan syliin. »Mene nyt.»

Miina hynttyytti tyynyineen lastenkamarin läpi kyökkiin ja Alma meni myöskin hänen jäljessään vanhempia lapsia katsomaan. Sikeässä ne nukkuivat kaikki. Ellalla oli käsi posken alla ja niin hän oli herttaisen suloinen siinä maatessaan, että äidin sydän riemulla täyttyi. Tyysä oli potkinut peitteen päältään; kuuma kun oli, antoi Alma sen jäädä jalkoihin, kietaisi vaan lakanan hänen ympärilleen.

»Herran rauha», hän kuiskasi. Ja tuntui kuin olisi se huoneessa vallinnutkin.

Laskeutuessaan vuoteelle, Alma taaskin muisteli Nymarkin sanoja: »Pelko on heikkouden merkki.» Mitä oli hän millä tarkoittanut?

Kummallisesti hän tänä iltana oli häneen katsonut.

Sporttia? Miehet rakastavat sporttia?... Joutavata!