Salakari: I luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Salakari I luku
Salakari
Kirjoittanut Minna Canth
II luku


Alma valeli vedellä pikku Helmiä, joka makasi seljällään pesupunkassa, niininen tyyny pään alla ja vatsalla villainen peite. Tyttö kirkui ilosta, potki peitteen ylös ja huiski käsillään, että vesi roiskui kauvas ympäri.

»Kuule, kuule, sinä vallaton, kun kastelet mamman ihan märäksi», puheli Alma, »ja sitten kylmetyt vielä lisäksi. Annahan olla, mamma panee vettä tuonne päälaelle ja pesee silmätkin, mitäs sitten sanot? Kas noin. Herran tähden, elä suutu, se on tehty jo. No, kuka siellä taas tulee? Ovi kiinni, lapsi on alasti».

Maijaliisa se oli, joka kyökin ovesta vääntyi sisään.

»Vieraita tulee, rouva, kaupungista. Kahdella hevosella ajoivat pihaan.»

»Herroja vai rouvia?»

»Herroja. Apteekkari ja pormestari ja se vieras herra, maisteriko se on? – Mitä nyt saadaan illaksi, kun ei ole kotona, ei minkäänlaista?»

»Noo, kyllä Maijaliisa keksii jotain.»

»Niin, kyllähän se! Rouva aina vaan panee leikiksi. Mutta minä en toden perästä tiedä tällä kertaa, mitä niille laittaisi. Hiisi kaikkiakin, oikein pistää vihaksi. Mikä niitä aina tuoneekin tänne vastukseksi.»

»Eihän niitä suuria laitoksia tarvitsekaan. Kunhan on ruokaa. Täytyy heidän ymmärtää, ettei maalla voi olla niin varustettuna joka aika.»

»Kun olisi edes kaloja. Mutta kun nekin syötiin päivälliseksi, joka nokare.»

»Annetaan kuivaa ruokaa vaan ja viilipiimää.»

»Tietäisin minä vielä yhden keinon.»

»Mikä se on?»

»Jos rouva raahtisi luvata muutamia kananpoikia.»

»Kuinka monta?»

»Ei kun kolme. Silloin kerrassa saisimme hyvän illallisen.»

Alman kävi niitä vähän sääli, mutta täytyi hänen kumminkin myöntää. Hyvillä mielin pujahti Maijaliisa silloin tiehensä, ja Alma jäi rauhaan.

Hän nosti Helmin vedestä, kuivaili hänet tarkoin lakanaan ja puki puhtaat vaatteet päälle. Siinä tyttö nyt kellotti tyytyväisenä äidin polvella. Pyöreitä kasvoja ympäröitsi kuultavan valkoinen pitsimyssy ja hihasta pisti pienoinen nyrkki esiin.

Alma suuteli hänen hieneitä poskiaan, ja leukaa ja kaulaa, ja pientä nyrkkiä.

»Oma rakas kultani. Sokurinukkini, mamma ihan syö sinut.»

Helmi nauroi ja sanoi »gää». Ja jokainoasta hyväilystä kun pääsi irti, hän nauroi ja sanoi »gää».

»Gää, gää, gää», jamasi Alma. »Sinä pikku sopertelija, etkö osaa jo sanoa muutakin kuin »gää». Sano näin: mam-ma ... mam-ma. Noo, sano nyt: mam-ma!»

Helmi katsoi tiukasti äitiä suuhun, eikä aikaakaan ennenkuin jo alkoi jäljittelemällä liikuttaa huuliaan.

»Mamm, mamm, mamm», sieltä tuli.

Alma yhä jatkoi edelle. »Mam-m-ma, mam-m-ma...»

Ja Helmi vakavana, otsa rypyssä teki ensimmäistä opin-näytettä.

»Mamm, mamm, mamm...»

Jykeviä askeleita kuului viereisestä huoneesta.

Alma käänsi ilosta hehkuvat kasvonsa sinnepäin. »John, John, tule kuulemaan! Helmi osaa jo sanoa »mamma».»

John laski käsivartensa Alman kaulan ympäri ja kumartui heidän ylitsensä. Mutta Helmi herkesi samalla jokeltamasta, sillä hänen silmänsä olivat tarttuneet Johnin partaan, joka aina oli herättänyt hänen harrasta haluaan.

»Helmi kulta, sano »mamma», sano, että pappakin kuulee. Mam-ma, mam-ma! Noo?»

Ei Helmi enää kuullut eikä nähnyt äitiä. Hän oli sormet harallaan tavoitellut isän partaa, ja viimein onnistunut saamaan siitä kiinni.

John hymyili ja painoi sormellaan hänen poskeaan.

»Vai revit sinä isän partaa. Etkö päästä irti.»

Hän eroitti hiljaa pienet nyrkit kasvoistaan ja vetääntyi kauvemmaksi. Helmi läähätti suu seljällään ja huhtoi molemmin käsin, mutta eipäs ylettänytkään enää tuohon mustaan, joka häilyi hänen edessään.

»Hän ei malta nyt, kun näkee sinut», sanoi Alma. »Mutta mene kauvemmas, tuonne uunin taakse, minä koetan eikö hän sitten.»

»Jätetään toistaiseksi, ennätämmehän vielä. Meidän pitäisi saada totia alas lehtimajaan. Siellä on vieraita.»

»Minä tiedän. Olemme jo pitäneet illallisestakin huolta, saatte paistetuita kananpoikia.»

»Hyvä. Tule sinäkin pitämään meille seuraa. Onhan nyt lämmin ja kaunis ilta.»

»Enkö minä vaan häiritse teitä?»

»Häiritse? Kuinka semmoista pistää päähäsi?»

»Välistä niin tuntuu.»

»Alma!»

John nosti hänen leukansa ja katsoi häntä silmiin.

»Ei, ei, John. Leikkiä se oli. Minä tulen.»

John läksi takaisin vieraiden luokse ja Alma antoi lapselle rintaa, että saisi sen sitten nukkumaan.

»Missä lienevät toiset lapset; olisi niidenkin jo aika tulla levolle», hän puhui Miinalle, joka laitteli parastaikaa heidän vuoteitaan.

»Pannaan Helmi ensin kätkyeen», sanoi Miina ja kohotti peitettä, että Alma vapaasti sai laskea lapsen alas käsivarreltaan.

Hetken perästä, kun siinä varovasti heilutettiin, Helmin silmät jo menivät umpeen, jonka jälkeen he yhdessä nostivat kätkyen makuuhuoneesen, Alman sängyn viereen.

Hyvään aikaan se tapahtui, sillä nyt jyryyten jo ryntäsivät kyökin ovesta sisään, Arvi, Ella ja Lyyli, jota tavallisesti sanottiin »Tyysäksi» näin kotiväen kesken.

»Mamma, kuulee», huusi Arvi, »kun kalat niin hirveästi nykivät meidän onkia ja yksi oli ihan vähällä tulla ylös, oli jo melkein, melkein ryvillä, mutta putosi sitten takaisin ja se oli niin suuri, tuota kokoa!»

»Niin ja minäkin olin saada, mutta Lyyli kun huusi, niin kala säikähti», sanoi Ella.

»Mamma kieltäisi Lyyliä tulemasta ryville, se on siellä vaan meidän tiellä ja vielä se kerran putoo.»

»Enpät puttoo», soperteli Lyyli.

»Miksei Lyyli saisi katsella, kun te ongitte?» kysyi äiti.

»Mutta kenenkäs syy, jos menee järveen?» intti Arvi.

»Varoittaahan Lyyli, ettei mene?»

»Valoittaa Lyyli.»

Miina riisui lasten päältä ja Alma korjaili pukuaan. Pani sievän valkoisen esiliinan vyölleen ja kaulaan jonkunmoisen pitsilaitoksen. Kesähattu häntä kaunisti, sen hän tiesi, asettaessaan sitä peilin edessä päähänsä.

Hän otti käsityölaukkunsa ja meni hyräellen alas.

»Tuollapa hän tulee», sanoi John.

»Kuka herroista minua kaipasi?» kysyi Alma.

»Allekirjoittanut, teidän nöyrin palvelijanne», sanoi maisteri Nymark.

»Siinä teitte sangen kohteliaasti.»

»Kyllä minäkin kaipasin, vaikken ennättänyt vielä mitään sanoa», ilmoitti pormestari Lagander.

Apteekkari Leistén vaan myhäili; hän piti itsensä liian vanhana tämmöiseen.

»Tietäisitte, kuinka usein teitä todenperästä kaipaamme», jatkoi Lagander. »Ja kuinka syytämme Karellia siitä, että seuraelämä on muuttunut ikäväksi ja kuivaksi.»

»John parka! Millä tavalla sen hänen syykseen saatte?»

»Hän se oli, joka teidät valtasi pois. Siitä saakka kuin naimiseen jouduitte, ette enää ole näyttäytynyt missään.»

»Ja onko sekin hänen vikansa, että olen tullut vanhaksi?»

»Tekö vanha?» kysyi Nymark ja mittaili häntä ihastunein silmin.

»Kohta kolmenkymmenen.»

»Balzacin mukaan nainen vasta silloin alkaa olla intressanti.»

»Balzac on kuollut, ja tietääkseni miehet eivät hyväksyneet hänen oppiaan siinä kohden. Seitsentoistavuotias on pitänyt valtaistuimen yhä edelleenkin.»

»Syystä että kolmenkymmen-ikäinen sen hylkää.»

»Mepä olemme nyt keksineet keinon, millä saamme teidät väkisenkin seuraamme takaisin», sanoi Lagander.

»Olen utelias kuulemaan.»

»Valitsemme teidät Suomalaisen Seuran johtokuntaan.»

»Kiitän paljon. Mutta kunniaa en ota vastaan.»

»Kieltoa ei hyväksytä ilman laillista estettä.»

»Semmoisia on yltäkyllin.»

»Esimerkiksi?»

»Esimerkiksi, ettei Johnkaan sitä hyväksyisi.»

»No, johan sinä itsekin viskaat syyn minun niskoilleni», sanoi John.

»Sitten myöskin, ettei minua haluta.»

»Te ette ollenkaan mahda harrastaa naisen vapautta?» kysyi Nymark.

»En», hymyili Alma. »Jos minusta riippuisi, tahtoisin miehenkin vapautta rajoittaa.»

»Mitä siihen sanot, John?» tiedusteli Nymark.

»En mitään», vastasi John hymyillen ja puhalteli tyyneesti savua suustaan.

»Oikein totta», jatkoi Alma. »Kesänajat täällä maalla ovat niin erittäin hauskoja juuri sentähden, että John aina on kotosalla. Ei täällä ole yhteiskunta eikä isänmaa eikä suomalaisuus eikä ... eikä mikään meitä häiritsemässä.»

»Eikä miesystävät, olitte vähällä sanoa», lisäsi Lagander.

»En toki aikonut olla niin tyhmä.»

»Te siis olette mustasukkainen yhteiskunnalle ja isänmaalle», sanoi Nymark. »Mitä John siitä arvelee?»

»Minä kuuntelen hämmästyneenä.»

»Hän tietysti ei välitä siitä, vaikka olisinkin mustasukkainen.»

Äänessä oli jotain pistävää, jonka tähden John käänsi puheen toisaanne.

»Sinulle tulee kylmä, Alma», hän sanoi, »haenko nuttusi sisältä?»

»Kiitos, otan sen itse, kun täytyy siellä kumminkin käydä.»

Hetken päästä hän taaskin palasi ja sillä välin oli keskustelu mennyt valtiolliselle alalle. Alma otti käsityönsä ja istui vähän syrjempään.

»Täytyy sen kieliriidan vihdoinkin loppua», sanoi apteekkari Leistén, »suomalaiset ovat saavuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet, mitä he voivat enempää tahtoa?»

John nousi ylös ja pudisti poron papyrossistaan. Hänen kasvoissaan ilmestyi tuo voimakas into, tuo varma vakuutus ja luja, järkähtämätön mieli, jotka Alma hyvin entuudelta tunsi, ja jotka aina saivat hänet kohoamaan ikäänkuin hallitsijana yli kaikkein muiden.

»Me tahdomme suomalaisen Suomen», hän puhui, »tahdomme että kaikki kansankerrokset sulavat yhteen, tuntevat olevansa samaa lihaa, samaa verta, saman hengen lapsia. Kansallisuus pitää tämän maan asujamilla oleman se elämänlähde, joka ravitsee pientä ja suurta, vanhaa ja nuorta. Yhtenä yksimielisenä, yksikielisenä kansana me jotakin voimme, hajaantuneina olemme heikot ja helposti murretut.»

»No hyvä», alkoi taaskin Leistén, »mutta miksi tuo kaikki pitää tapahtuman niin äkkiä. Antaa sen kehittyä luonnollisesti, vähitellen. Ei historiallisia oloja niin pikaa muuteta, aikaa ne vaativat.»

»Olemmeko menneet liian nopeaan mielestäsi? Vasta olemme puolitiessä ja kuitenkin itse juuri toivoit sen jo loppuvan. Tahtoisin tietää, millä keinoilla se sitten perille vietäisiin, jos nyt pysähdytään, jätetään sikseen kaikki, keskieräiseksi ja taannutaan. Sekö sitten olisi »luonnollista» kehittymistä. Totta tosiaan! Sillä parhaiten osoittaisimme, ettemme todella mihinkään kelpaa, ettei meissä olisi elonvoimaa eikä kuntoa mihinkään.»

Hän viskasi harmistuneena papyrossinpään pois ja nousi kävelemään otsa rypyssä.

»Eihän siltä tarvitse pysähtyä.»

Leistén hiukan arasteli puhuessaan, sillä John seisahtui hänen eteensä ja teroitti silmänsä ankaran kiivaasti häneen kiinni.

»Arvelen vaan, ettei suomalaisten enää tulisi olla niin maltittomia. Se ei suinkaan olisi meille hyödyksi, jos ruotsalainen kulttuuri äkkipikaa hävitetään.»

»Saamme sijaan oman omituisen kulttuurin, jossa on ydintä ja terää; sillä se asia parannetaan.»

Leistén pudisti päätään.

»Minä myönnän, että meidän ruotsalainen kulttuuri on pintapuolista ja lainattua, ja että sillä sen vuoksi ei pitkällistä tulevaisuutta saata tässä maassa olla. Mutta tuota hienouttakaan ei pitäisi niin halventaa yhtäkaikki. Arvonsa on silläkin.»

»Sitä saamme aikaa myöten omin neuvoin, sen mukaan kuin kehitymme.»

»Mutta ketkä suomalaiselta puolen tästä lähtein vievät kieli-asiaa eteenpäin. Papit ja virkamiehet ovat väsyneet, porvaristo on vielä ruotsinmielinen, aatelistosta ei puhettakaan. Talollissääty on ainoa, mutta mitä se yksin voi?»

»Se voi paljon, sillä se edustaa kansan valtavaa enemmistöä. Se on perustuksena ja pohjana kaikille muille säädyille. Ja kun nyt kansa itse astuu kielitaistelussa eturiviin, viedään se myöskin horjumatta lopulliseen voittoon.»

Leistén taaskin pudisti päätään.

»Minä pelkään tuota demokratiaa. Se on heikon humaniteetin rajuluontoinen lapsi. Lapsi, joka huimapäisyydessään hävittää ja särkee kaikki, mitä sen tielle joutuu, minkä arvoa se ei ymmärrä.»

»Sinä rupeat sentimentaaliksi», sanoi John pilkallisella hymyllä.

»Elä naura. Ajattele, mihin veivät nuo hillitsemättömät voimat Ranskan vallankumouksen aikaan.»

»Joutavia! Ihmiskunta on senjälkeen astunut koko vuosisadan askeleen eteenpäin ja viisastunut.»

Lagander ja Nymark eivät mitään puhuneet, mutta Alma huomasi, kuinka John ehdottomasti vei heitä mukanaan. Ja hänen povensa kohoili ilosta, ylpeydestä ja rakkaudesta. John oli niin miehekäs ja voimallinen, ei tosin niin hieno eikä vilkas kuin Nymark, eikä hänen kanssaan voinut niin vapaasti leikkiä laskea, mutta voiton hän otti yhtäkaikki.

Maijaliisa ilmestyi nyt hiestyneenä ja hehkuvan punaisena käytävälle. Hän antoi salaisen merkin Almalle, joka kohta nousi ja vaati herroja tulemaan ylös illalliselle.

Pöytä oli katettu verannalle. Heitettyään siihen tutkivan katseen hymyili Alma Maijaliisalle, jonka silmät vilkkuivat etehisen ovenraosta.

»Oles hiljaa», puhui Maijaliisa Miinalle, joka kuroitteli varpaillaan hänen takanaan, nähdäkseen hänkin herrain syöntiä. »Ole hiljaa, etteivät älyä. Kaunis mies se on tuo nuori maisteri, eikös oo? Ja niin aartti rouvalle että herra tiennee. Mutta kylläpä niitä maittaa ruoka. Näes, kuinka ottaa apteekkarikin talrikilleen. Leipä loppuu, hyvä isä siunaa. Juokse leikkaamaan, minä haen korin.»

Posket punaisena ja niin ujona, että polvet vapisivat Maijaliisa tuoksahti ottamaan koria pöydältä. Luuli kaikkien silmät seuraavan hänen liikkeitään, mikä kuitenkin oli suuri erehdys, sillä ne tuskin häntä huomasivatkaan.

John ja Leistén jatkoivat lehtimajassa alkanutta keskusteluaan, mutta Nymark ja Alma istuivat pöydän päässä ja puhelivat muita asioita.

»Te naiset ette ole lainkaan poliitillisia», sanoi Nymark.

»Pitäisikö meidän sitten olla?» kysyi Alma.

»Kyllä varmaan. Oman itsenne tähden, näettekö. Joka ei osaa etujaan valvoa, hän ehdottomasti jää tappiolle.»

»Missä me mielestänne niin tappiolle joudumme?»

»Siinä, joka on koko teidän elämänne perustus ja ydin. Rakkaudessanne.»

»Olemmeko tappiolla rakkaudessamme?»

»Kieltämättä. Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin.»

Alma nauroi.

»Ja syy siihen? Selittäkää sekin.»

»Mielelläni. Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että hän antaa miehen päästä voitolle.»

»Tuosta ei viisastu.»

»Odottakaa, minä selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?»

»Vallan.»

»Siksi kuin nainen antaantuu ja sanoo: minä olen sinun.»

»No niin?»

»Silloin on mies voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies, näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen rakkaudesta, hän ei sille enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.»

»Hyvä kun saamme tietää. Mutta kuinka nyt teidän mielestänne naisen olisi menetteleminen, ettei näin kävisi?»

»Hänen ei koskaan pitäisi rakastaa miestä koko sielullaan; ei koskaan sanoa: »minä olen sinun». Antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon välillä. Osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii niiden ihailla itseään. Sillä tavoin hän kiihoittaa miestä ja pitää hänen rakkauttaan eleillä.»

»Herra varjele, semmoista oppia. Kuulee, ettei maisteri Nymark ole avioliitossa.»

»Josta Jumalalle kiitos!»

»Kuinka niin?»

»Minä varmaan pian kyllästyisin rouvaani. Olletikin, jos hän olisi tuota uskollista, nöyrää ja alttiiksi antavaa sorttia, jommoisia ne tavallisesti ovat.»

»Te olette hirveän kevytmielinen.»

»Parempi olla kevytmielinen kuin olla ikävä. Minusta nuo vakavat velvollisuuden ihmiset ovat kauhean väsyttäviä. En tulisi päivääkään toimeen heidän seurassaan.»

»Minkähänlainen teidän rouvanne oikeastaan pitäisi olla?» hymyili Alma.

»Minä sanon. Ensiksikin välttämättä kaunis. Toiseksi hänen pitäisi näyttää, että hänellä on viehätysvoimaa. Asettaa niin, että muutkin häneen rakastuisivat, en minä ainoastaan.»

»Ja antaako niille sijaa sydämessään, ehkä enemmän kuin teille?»

»Ei hän sitä tekisi. Siitä kyllä pitäisin huolen.»

Alma pudisteli päätään.

»Luuletteko todellakin, että tuommoinen olisi onnellisempaa.»

»Se ainakin olisi hauskempaa.»

»Tietysti te myöskin pitäisitte oikeutenanne rakastua johonkuhun toiseen naiseen, kun vaan päähänne pistäisi.»

»Rouvani saisi syyttää itseään, jos niin tapahtuisi. Hän ei olisi silloin oikein valvonut etujaan.»

Alma katsoi häneen.

»Tiedättekö, minä melkein vähän pelkään teitä.»

»Se on minulle erinomaisen suuri kunnia.»

»Kuinka niin?»

»Pelko on heikkouden merkki.»

»Ei aina.»

Alma hieman punastui harmista. Hän kääntyi kuuntelemaan toisten puhetta. Mutta se oli mennyt niin syvälle politiikkiin, ettei hän sitä ollenkaan voinut seurata. Ja taas hän alkoi juttelua Nymarkin kanssa, joka kaikesta huolimatta oli sangen huvittava omituisessa kevytmielisyydessään.

Oli jo puoliyö, kun vieraat ottivat jäähyväiset. John ja Alma saattoivat heitä maantielle saakka, hevoset annettiin mennä edellä, käyden seurasivat he niitä, pitkin metsäistä tietä. John oli ottanut Alman käden turvaansa, mutta herrojen kanssa hän kuitenkin puheli; Alma ei ottanut keskusteluun osaa, sillä vuoden tulon toiveet häntä eivät juuri sanottavasti huolettaneet. Äänettömänä hän käveli siinä miehensä rinnalla katsellen metsää, joka seisoi niin hiljaisena molemmin puolin, ettei ainoakaan lehti värähtänyt. Joskus rasahti oksalla; varmaan lintu, jonka yöunta he vaeltaessaan häiritsivät.

Kun muistui mieleen Nymarkin äskeinen puhe, täytyi hänen naurahtaa. Se oli niin hurjaa, niin vallattoman vapaata. Turvallisesti hän nojautui Johnin käsivarteen ja puristi sitä rintaansa vasten. John huomasi sen, ja vaikka hän juuri selitti toisille kaikenmoisia parannuskeinoja, jotka maanviljelyksessä olisivat mitä pikimmin noudatettavat, hän kumminkin sen ohella katsahti Alman silmiin ja hymyili hänelle hellästi.