Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 10. Hyvin-viisaan kahdenkertaiset häät
| 9. Koirankuonolainen | 10. Hyvin-viisaan kahdenkertaiset häät. Satanen muistelmia Pohjanmaalta Kirjoittanut Sara Wacklin |
11. Koski ja Pikkarainen |
Kaupungin pormestari Timbom oli lihava, hyvin jaksava herra, jonka suuret harmaat silmät näyttivät kaikkia kummastelevan, varsinkin jos peilissä tapasivat hyvin-viisaan pormestarin oman jauhotetun pään ja loistavat kasvot ja sen muuten sileässä aavassa oman pienen suunsa ja nenänsä. Mitaltansa oli herra pormestari keskinkertanen ja hänen leveällä selällänsä heilui tukka-piiska. Virkanutussa suuret kullatut napit ja sen takataskusta kurkisteli sininen nuuskaliina. Polvihousut, samoin kuin kengät koristetut hopea-soljilla. Muitakaan, senaikaisia koristusaineita ei puuttunut pormestarin asusta, kuin rouvinensa kävi tuulittelemassa.
Rouvansa ei myöskään ollut mikään pila-eukko. Hänen epäsuosioonsa joutui välttämättömästi jokainen, joka hänen miestänsä ei kunnioittanut hyvin-viisaaksi. Muuten oli hän aina ja kaikkiin tyytymätön, samoin kuin itse pormestari oli pitkämielinen ja kärsiväinen. Molemmat olivat taikauskoset ja yksinkertaiset.
Ne olennot, olin sanoa luontokappaleet, joita pormestarin rouva enimmiten rakasti, olivat hänen miehensä, kanansa ja valkonen kissansa, jota ”Sokuriksi” sanottiin. Syystä että luonto oli rouvalta kieltänyt omia perillisiä, kohteli hän kissanpoikia kaikella äidillisellä helleydellä, jonka palkkioksi sai sulaa maksutonta iloa.
Morsius-aikana oli pormestarinna kauniin maineessa, jonka ansaitsikin välkkyväin silmäinsä, valkoisen pintansa, punaisten huulten ja poskeinsa, sekä korkean nenänsä vuoksi. Vartalonsa oli korkea, uumansa hoikka, kädet ja jalat pienet.
Tämä itse mielestänsä niin ylevä rouva oli nyt jo kuitenkin harmaapäinen, ylellisesti lihava riippuvin poskin, nurkuva ja miestänsä epäilevä.
Eräänä päivänä vei eukko puolisonsa koreaan kammariinsa, johon ei ketään vierasta laskettu, vaikka hän kyllä kynnykseltä näytteli sen siniruusuisia seinäpapereja, kirjavaa sohvaa ja istuimia pähkinäpuusta, lootapöytää ja suurta kultaraamista peiliä. Yleisesti oli tämä suoja siisti ja puhdas, mutta sen eteisessä salissa oli kaikki riipin raapin. Vaski-astiat kyökissä olivat emännän kunniaksi aina kirkkaat.
Eräänä päivänä, niinkuin jo sanoimme, sai hyvin-viisas pormestarimme sen suuren kunnian rouvansa seurassa päästä koreaan kammariin. Siellä asetti hän hänen tuon suuren peilin eteen, kysyen ilosta hymyellen, eikö ukko huomaisi heidän vielä olevan hyvin kaunis pariskunta. Ukko pullisti suuret silmänsä vieläkin suuremmaksi, tarkemmin miettiäksensä asiaa ja sen seurauksia. Mutta olleen aina totta puhuva, lausui hän vihdoin hyvämielisesti: ”hm, hm, tuota – noh kyllä – 40 vuotta takaperin.”
”Etkö häpee!” tiuskasi pormestarinna ja kenokaulassa käydä sipsutti hän kammarista, heittäen sinne pormestarin, joka nyt oli sekä peljästyksissä että katuva, ajatellen mitenkä pulastansa pääsisi. Ukko milloin tuijotti kattoon milloin ikkunaan, siksi että rouvan vinkuva ääni vihdoin kuului lausuvan: ”korjaa luus’ sieltä, ettet sokase koreaa kammariani.”
Nytpä ukko sukkelaan sai hattunsa ja keppinsä ja niin raastupaan, jossa kysymys oli saisivatko kaupungin nelijalkaiset, niinkuin tähänkin asti, estelemättä ja luonnollisessa viattomuuden tilassa mieltänsä myöten kävellä kaduilla.
Virastosta kotio tultuaan, sai pormestari vielä kiivaita muistutuksia huonosta ihanne-ajustansa ja lisääntyvästä kylmäkiskoisuudestansa pormestarinnan suloa kohtaan. Mutta siitä hetkestä päätti lemmellinen rouva avata miehensä silmät ja tehdä hänet niin rakastuneeksi kuin nuorenakin oli ollut, sillä hän väitteli olevansa kyllä keinokkaan jos vaan tahtoi, ja sen oli nyt toteen näyttävä.
Pormestarinna tunsi erään noituri-Anna nimisen akan, joka kyllä ei asunut kaupungissa, mutta tuli sinne ajottain rahallista ammattiansa ajamaan. Se oli jättiläisen suuruinen eukko, väkevä ja leveäsuinen, joka suurilla hampaillansa yhtä helposti puri rautanaulan poikki kuin tytöt langan pään. Tälle ilmoitti rouva mikä hänen sydäntänsä raskautti. Vanha Anna kuunteli tarkasti ylevää ystäväänsä. Kuin velho oli vaatinut ja saanut suuren lasin viinaa, jonka sisällystä taikalukuja höpisten katseli, kysäsi hän, oliko hänen miehensä vielä hänelle kaikissa kuuliainen. Tähän saatuaan myöntävän vastauksen, viskasi eukko yhtäkkiä kaiken viinan kurkkuunsa, juhlallisesti lausuen: ”sittenpä ei hätää, jahka vaan teette kaikki, mitä minä käsken.”
Tämän lupasi rouva iloisena.
”Teidän täytyy, sanoi noita, pukeuta vanhaan morsiuspukuunne, samoin myös herra pormestarin; sitte käydä pimeässä hautausmaalle, siellä luen minä luvut, niin sitte saatte nähdä tulevanne yhtä onnelliseksi kun naimisenne ensi päivänä.”
Läpi-iloisena kiiruhti pormestarinna kotio valmistustoimihin.
Mutta ukko pormestaria oli tällä kertaa rouvansa tuumiin melkein taipumaton. Paljon kyyneleitä ja rukouksia oli tarvis, ennenkuin sai miehensä, joka muuten oli kyllä nöyrä ja kuuliainen, vast’uudesta rupeemaan sulhaseksi, mutta vihdoin öitä ja päiviä häntä kaikin tavoin piinattuaan, sai hän hänen myöntyneeksi.
Pimeänä syysiltana kello 11 oli pormestarinna vaatetettu entiseen morsiuspukuunsa. Sen aikaisia koristuksia oli eukolla yltäkyllin. Itse pormestari tuli tästä niin liikutetuksi että pukeutui hänkin vanhaan virkanuttunsa ja miekka kupeelle. Niin oli siis pormestarikin nuoruutensa puvussa, vaikka kyllä vaivaloisesti, sillä nuttu oli niin ahdas että pormestarin kädet seisoivat kuin myllynsiivet, joten parhaimmalla tahdollakaan ei saattanut rouvaansa likistää. Mutta rouvan länninki taas oli samasta syystä runsaan puolen kyynärää auki takapuolella, joten siis etupuolla virhe oli näkymätön.
Morsian pani vihkimäsormuksen sulhasen vasempaan pikkusormen ja kaksikulmainen hatun hänen oikiaan käteensä.
Nyt kutsuttiin noituri-Anna toimitusmieheksi. Julkisesti näkyi sen tätä ennen luontoansa viinalla hyvästi vahvistaneen, eikä se ujostellutkaan, vaikka herrasväen puku hänestä kyllä näytti oudolta. Yksi yhteinen päällisvaate viskattiin parikunnan hartioille ja niin liikkeelle. Kummasteleva ja hämmästynyt piika sai käskyn tulla salalyhdyllä valaisemaan, vaikka ulkona melkein tuimasti tuuli.
Näin varustettuna kulki nyt hyvin-viisas pormestarimme morsiamensa kanssa hiljaa hiipien hautuumaalle.
Sinne tultua asetti noita heidät avoimen haudan yhdelle puolelle, itse astuen toiselle. Kummallinen näkö oli noita-akan kolkko muoto, pitkä vartalo ja paljaat jalat, lyhdyn epävakaisen valon valaisemat, yöllinen tuuli oli kiihtynyt myrskyksi. Äkisti tempasi tuulenpuuska huivirentun noidan päästä, niin että sen harmaa tukka liehui ilmassa hänen rumain poskeinsa ympäri, sen silmät pyörivät päässä ja vahtova suu oli irvissä. Esiliinan oli noita sitonut kaulaansa kaiketikin papin kapan asemasta.
Sekä morsian että ylkä vapisivat kauhusta ja kylmästä, kuin noita viivaili suurella puukolla jokaista ilmansuuntaa kohden ja vihdoin tavotti sen kärellä sulhasen sydäntä. Kolkolla äänellä, ja sormella osottaen hautaa ärähti hän: ”sinä olet kuollut; astu hautaasi.”
Vaikka epäillen, ei pormestari tiennyt muuta neuvoa kuin totella. Piian avulla laskeutui hän sinne alas ja paneutui pitkälleen kädet hajalla ja liikkumattomana.
Samanlaisen käskyn saatuansa laskeutui sinne morsiankin ruveten maata sulhasensa käsivarrelle.
Sitte luki noita jonkuntapaisen hautaus luvun, jota seurasi monta eriskummallista loihtolorua. Kimeällä äänellä käski hän heitä vihdoin nousemaan ylös tullaksensa uudistetuiksi.
Paljolla vaivalla sai piika peljästyneen morsiamen ja äkästyneen sulhasen ylös haudasta. Varsinkin kiukutti pormestaria se seikka, että kuin nyt noidan käskyn mukaan parikunta piti ruveta uudesta vihkimään, niin näkyi joukko käskemättömiä vihkivieraita, joita lyhdyn valo ja uteliaisuus oli koonnut noita kummallisia vehkeitä katsomaan.
Pormestari ei mitenkään jäänyt sinne enää, vaan veti vastahakoisen morsiamensa kotiin. Noita ja piika seurasivat perässä.
Rouvan suurella vaivalla jo näin paljon menestynyt toimi oli siis turhaan menemäisillään, jota ei millään tavalla tahtonut niin laskea. Melkein väkisin päätettiin menot kotona.
Mutta tästä raakuuden ja taikauskon työstä ei seurannut sitä, mitä pormestarinna odotti. Häntä noudatti kosto. Sillä miehensä, vaikka muuten kyllä huonopäisenä pidetty, houkutteli taloonsa yhden kaupungin ihanimmista tyttölöistä, erään kahdeksantoista vuotisen immen, jota kaupungin ylimmätkin lepertäjät olivat tavotelleet. Tämä kevytmielinen tyttö tärväsi pormestarin maineen ja avio-onnen, ja harmista kääntyi pormestarinna sukunsa suureksi murheeksi heikkomieliseksi ja hulluksi.