Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 11. Koski ja Pikkarainen

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
10. Hyvin-viisaan kahdenkertaiset häät 11. Koski ja Pikkarainen.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
12. Eriskummallinen mäen-lasku


Mainio Oulunjoki ja sen suuri koski ovat paikkakunnan suurin luonnon merkillisyys. Jo tätä ennen olemme muutaman sanan niistä maininneet.

Koskenniskaksi sanotusta paikasta vaahto virta kaksihaaraisena saaristo-ryhmän ohitse. Yksi näistä haaroista on Niskakoski. Muinoin oli sen vesi paljon kuohuvampi, myöhemmin on se hallituksen toimesta valtiovaroilla tullut peratuksi. Kosken keskellä oli karia ja kiviä, jotka estivät veden juoksua vääntäen koskea pahoiksi pyörteiksi. Mutta rohkeat ja jäykkämieliset Suomalaiset eivät peljänneet Vellamon salaisia voimiakaan. Sillä juuri Koskenniskan lävitse kävi paikkakunnan etevin kulkuväylä. Suurin osa Oulun ulosviemästä tervasta ja metsäntuotteista tuli kaupunkiin juuri tuon kuohuvan kosken kautta. Mutta niin vaikea oli kulku sen lävitse, että siihen oli tarvis erittäin harjaantuneita miehiä veneitten kuljettajiksi. Sellaiset kosken uroot olivat valan tehneitä paikkakunnan uljaimpia nuoria miehiä.

Soma oli nähdä noiden pitkäin ohuista laudoista rakettujen venhetten raskaan lastinsa kanssa hurjaa vauhtia kivien keskitse tulevan kuohuvaa virtaa myöten. Mutta perämiehen tarkka silmä ja väkevä käsi osasi kuitenkin antaa venheelle oikean suuntansa pyörretten ja karien keskitse.

Oulun koskenlaskijoista mainioin oli Pikkarainen, jonka talo oli neljännespenikulman Oulusta. Mies oli varallinen, hänellä oli rakastettu vaimo ja kaunis tytär. Pikkaraisen Liisulle oli naimatarjouksia tehneet kaupungin kauppiaatkin hänen sekä ihanuutensa että varallisuutensa vuoksi, mutta hän otti vihdoin miehen omasta talonpojan-säädystänsä. Itse ukko Pikkarainen oli vartaloltansa pitkä ja pulskea mies. Kuningas Kustaa Adolfin puolisoinensa Oulussa käydessä sai Pikkarainen heille näyttää kuntoansa.

Virran rannalla kosken liehuvimmalla kohdalla oli rakettu parvi ja sen pohja peitetty sinisellä veralla. Kuninkaalliset seuroinensa siitä katselivat koskenlaskijaa.

Kosken yläpuolla oli koskivenhe suurimpaa lajia ja siinä Pikkarainen. Airoja käytti kaksi talonpoikaa. Pikkarainen itse perässä kesäisessä juhlapuvussaan, punainen liivi teräs-nappinensa, kirjava silkkihuivi kaulassa ja leveät lumivalkeat paidan hihat. Hatussa välkkyi terässolki. Nyt kääntyi kokka koskea kohden, vauhti lisääntyi ja nuolen pikaisuudella, kiiti se alas kosken vahdossa usein näkymättömänä, niin että katselijat toisinaan näkivät vaan Pikkaraisen välkkyvän hatun-soljen voittamansa kosken hyrskystä.

Norrköpingin valtiopäivillä v. 1800 tuli Pikkarainen herrainpäivämieheksi. Motala-virran koski tämän kaupungin luona kehotti rohkean koskenlaskijan koettamaan tätäkin, josta hänen osaksensa tuli yleinen ihmetteleminen. Rakentamassansa venheessä laski hän kuninkaallisen perheen, monen vieraan ja lukemattoman katselija-joukon nähden kevyessä veneessänsä Motala-koskesta.

Näiltä herrainpäiviltä kotio tullessaan oli Pikkaraisella kaksi kunniarahaa rinnassa. Oltuaan v. 1808 Porvoon valtiopäivillä, antoi hänelle keisari Aleksander kolmannen kultaisen punaisessa rihmassa kaulassa kannettavan.

Niinkuin sanoimme, on koski jo perattu niin että tätä nykyä käy helposti sitä kulkea. Tämä koskenperkaus saatiin toimeen varsinkin maaherra Stjernserantsin huolesta. Iloiten katseli hän, miten muutamat miehet eräänä päivänä kuljettivat venettänsä korjatun kosken lävitse. Hänen kysymykseensä, eivätkö olleet iloiset niin helposti päästä koskesta, vastasi vankka Suomalainen: ompa tästä päästy ennenkin.

Ihan Raattisaaren lähellä kosken lopulla on lohipato, josta mainiota Oulunlohta pyydetään. Mutta talvellakin oli Oulunjoella luonnon näytelmiä näytettävänä. Parhaimpia on jäänlähtö, joka varsinkin on outoa etelämaalaisista, jotka sattuvat sitä näkemään.

Eräs senlainen tuli tärkeissä asioissa huhtikuun viimepäivänä Ouluun. Heti paikalla kysyi kestikiivarilta, saisiko luvan nähdä suurta jäänlähtöä, josta oli kuullut maineen. Isäntä vastasi sen olevan kaikille vapaan. Tästä iloisena tahto hän tietää jäänlähtöpäivän. Kestikiivari sanoi sen olevan toukokuun 10 p.

Vaikka kyllä kiire matkailijalla oli, päätti hän odottaa nuo kymmenen päivää, saadaksensa täällä pohjoisessa nähdä sellaista, mitä kotomaassansa oli mahdoton. Ikävästi kului vieraan aika paikkakunnalla, jossa hänen mielisiänsä ja hänen maansa tapaisia ajanvietteitä ei ollut. Mutta vihdoin tuli odotettu päivä. Varhain kiiruhti vieras osotetulle paikalle Pukkisenmäelle. Koko tunnin katseli hän väsymättömästi jäitä, joita jo kyllä odotusaikana oli tottunut näkemään. Häntä nukutti, sillä tavallista varemmin oli noussut ollaksensa aikanansa paikalla. Mitä enemmän aika kului, sitä useimmin katsoi hän levottomana kelloansa, mutta jäykkänä ja liikkumattomana makasi jää vaikka jo oli sydänpäivä. Nälkä vaati matkailijan majataloon, jossa kiiruhtaen söi päivällisensä ja sitte sukkelasti koskelle takaisin, ettei vaan jäisi näkemättä odotettua jäänlähtöä, jonka alkuhetki oli epätietoinen, sillä poissa oli kestikiivarin isäntä, ainoa mies, jonka sanottiin se ehkä tarkoin tietävän.

Vielä monta tuntia pysyi matkailija paikallansa mutta, odotuksensa oli turha. Vihdoin loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän kepillänsä pieksi ja jalvoin potki kuoressa olevata maata, mutta jäät jäivät yhtä liikkumattomiksi, kaikista kiiruhdusyrityksistä huolimatta.

Hämärän tullessa suuttui matkailija enää odottamasta. Pahoissa mielin kiiruhti hän majataloon kiivaasti toruen kestikiivarin valheestansa. Tukevamman syyn puutteessa puolusteli tämä itseänsä sillä, ettei olisi uskottava sitä, jota sanotaan huhtikuun ensimäisenä tai viimeisenä päivänä.

Äkäisenä pyysi vieras hevosia ja läksi matkaansa vielä samana yönä.

Seuraavana päivänä nousi väkevä tuuli, joka mursi jäät ja pani ne liikkeelle. Koski kohisi tavallista rajummin, joka heti kutsui sadottain ihmisiä näkemään vieraan niin hartaasti odottamaa jäänlähtöä. Vesi kohosi nosten niin korkealle, että jäälohkareet joko nostivat, siirtivät tai kaatoivat ranta-aittoja ja äyrästensä yli paisunut koski raivosi kahta väkevämmin. Etäältä nähden olivat jäälohkareet purjehtivan laivaston näköiset.

Nämä suuret jääkappaleet monasti toivat muassansa rannoilta irti repimiä esineitä. Erään jäälohon päällä oli mylly. Venheitä, tynnyriä, hirsiä ja kiviä oli useimmin. Rannoilla hyppivät pojat irtainten jääkappalten päällä sukkelasti siirtyen yhdeltä toiselle ennenkun tuli lian myöhäksi.

Erän värjärin työhuone oli vaarassa tulla joko muserretuksi tai jäitten viemäksi. Huolettomasti katseli omistaja tätä. Häneltä kuin kysyttiin, eikö vaaraa pelkäisi, vastasi hän: ei hätää mitään; se on palovakuutettu.

Alkaen Ämmäkoskelta, lisääntyi pää-joukkoja, kunnes kulkivat alas kaikki Oulunjoen putoukset ja päästyänsä Niskakosken saivat vihdoin levätä Pohjanlahden helmoissa. Mutta pakkaistalvina, jolloin meren jää on niin vahva ettei tunkevat virran jäät voi sitä särkeä, kokoontuu niitä summassa virran suuhun. Juoksussansa näin estettynä kohoaa virran vesi kaupungissa julmasti, uhaten vahingoita tehdä, mutta useastikin murskaavat virran jäät vastaisensa merijään ja rauhallisessa yhteydessä käyvät molemmat valtameren avarassa helmassa sulamaan.

Putouksen yläpuolla Erkkolan luona kävi talvitie virran yli. Täällä kuin virran tähden ei ollut jäätä, laitettiin sitä siihen levollisesti. Maamiehet, näet, kiinteimmästä jäästä pitkinpäin virtaa hakkasivat irti jääkappaleen, niin pitkän kun virta oli leveä. Sitte annettiin virran vähittäin viedä se muassansa kääntäen sitä niin, että sen toinen pää tuli rannalle, kunnes virta käänsi sen toisen pään toiselle rannalle. Kovat pakkaset jäädyttivät sen niin lujasti kiinni rantajäihin, että sitä kävi hevosilla ja kuormilla ajaminen. Tällaista jäätietä sanottiin sillaksi. Sellainen silta rakettiin joka talvi uudestaan virran yli, ja juuri sen irti käyminen ennustaa yleistä jäänlähtöä.