Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 12. Pitojen seuraukset

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
11. Tanssi-huvit 12. Pitojen seuraukset.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
13. Ajo-huvit


Seuraavana päivänä kokoontuivat paljosta tanssimisesta arkajalkaset kaunottaret paalista keskustelemaan.

Ensialussa oli yleinen suukopu rastasten viserryksen tapanen, jotka joukossa kokevat voittaa veden kohinaa ojassa.

Vähittäin heikkeni ääni sen verran, että voi erottaa mistä tuumailtiin. Milloin oli kysymys outojen tanssien ja herrojen nimistä, milloin tarjotuista makiaisista, soitannosta y. m. Herroista muistettiin kenraalit: reivi Kamenski, Foutschoff, Rahmanoff, Aleksejeff, Erikson, Anselme de Gibory; evestit: Kulneff, paroni von Pahlen; majorit: Schiltsoff, Wartenburg, Stark; katteinit Hjernet, paroni von Nolken, Kohla, Zakrevsky; ja luutnantit Odintsoff, Alftan, Diatjenkoff, Rosendal ja ruhtinaat Potemkin, Obolensky ja Uvaroff.

Tyttöjen päätös oli se, että paras oli tanssia kenraalin kanssa poloneesin, evestin kanssa angleesia, majuorin kanssa masurkkaa, katteinin kanssa katrillia, ja valssia ainoastaan nuorten luutnanttien kanssa. Muita samanarvosia tärkeitä asioita keskusteltiin yhtä vakavasti.

Näitkö, sanoi yksi tytöistä toiselle, mitenkä se pitkä jalonnäkönen upsieri laski polville minun eteeni, sanoen sydämensä ikusesti palavan minua kohtaan. Minä ihan olin alottamassa purpurin ruhtinas Potemkinin kanssa, enkä muuta joutanut, kun neuvoin hänen matkustamaan pohjan navalle, niin sydämensä kylmenisi ja ikuisuutensa loppuisi.

Tätä tarinaa kun oli kyllin naurettu, kerrottiin miten eräs seitsemäntoista vuotinen luutnantti oli pyytänyt vaimoksensa neljätoistavuotista tyttöä ja sanoi olevansa valmiin matkustamaan isältänsä pyytämään naima-lupaa.

Kertomuksien yleinen päätös oli se, että ruotsalaiset upsierit tanssivat katrillia paremmin kun venäläiset, mutta että nämät valsissa kulettivat tyttöjänsä sievemmin. Mutta lopullinen päätös, johon kaikki yksimielisesti yhtyivät, oli tämä: oi jos vaan taas pian tulisi paali.

Tämä tyttöjen sydämmellinen toivo kävi täyteen, sillä paali seurasi toisensa perään, jolloin tyttöjen äidit seinä-koristuksina istuivat unisina tarha-pöllöin tavalla vartioiden poikian haukan kynsistä.

Herrat antoivat näitten toimien mennä menojansa, sillä pian huomasivat he, että tyttäriensä niissä ei ollut mitään vaaraa pelättävänä.

Kevätaikana toimitettiin paitsi muita, tanssit Latokartanossa, joka oli vähän matka Limingon tullista. Sinne ajettiin hevosilla. Ne pysähtyivät veräjän luona vähän matkan rappuista, jonka edessä oli suuri vesi-rapakko. Sen yli nostivat upsierit nais-seuraajansa. Eräs pitkä upsieri tahtoi samalla tavalla nostaa lihavan rouvan saman rapakon yli. Mutta voimansa ei olleet yhtä suuret kun hyvä aikomuksensa ja kuormansa. Silkkikengissänsä putosi rouva keskelle rapakkoa. Kylmässä jalkavedessä möryi eukko ääniin. Tästä häpeiksissä tahtoi upsieri häntä vaikettaa, sanoen: ei olema nekemä; ei olema nekemä!

Mitä, enkö olisi näkevänä että sääreen asti seison kylmässä vedessä torui eukko. Omin avuin pääsi hän siitä ylös ja saatuansa kuivat sukat ja kengät oli eukko tanssissa yhtä virkku kun toisetkin. Ja vaikka vesi-lääkitystapa ei silloin vielä ollut yhtä yleinen kun nyky-aikoina niin kuitenkin teki jalkavesi eukolle hyvää.

Sill’aikaa kun punssi, joka parempain astiain puutteessa oli sinisissä maitopunkissa, höyryi pöydällä, tuli tanssiain joukkoon se seitsemäntoistavuotinen luutnantti, joka palasi isältänsä naima-lupaa saamasta. No, mitenkä nyt; pianko pidät häitä? Tietysti asiasi isän luona menestyi hyvin?

Murhemielisenä vastasi tämä: pappa lupasi mulle keppiä mutt’ei rouvaa.