Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 13. Ajo-huvit

12. Pitojen seuraukset

13. Ajo-huvit. Satanen muistelmia Pohjanmaalta Kirjoittanut Sara Wacklin

14. Koston päivä

Vähä ennen äsken kerrottua, toimittivat venäläiset upsierit viimeisellä talvikelillä ajo-huvit Knuutilaan. Tämä hovi, joka silloin oli senaikasen Kalmarin tullihoitajan, katteini Myhrbergin oma, on vaan puolen peninkulmaa Kajaanin tullista. Tanssisali oli mainion hyvä ja koko toimi sen laatuisista loistavin. Koristuksia ja voittomerkkiä sodasta oli kauniisti järjestettynä ja niitten avuksi havuja lähisestä kuusi-metsästä. Vaikka nämät kyllä olivat sypressien näköset, niin köyhällä paikkakunnalla ei sopivampia koristuksia ollut saatavana. Oulussa siihen aikaan ei vielä ollut Franzénin kasvi-huoneita täynnä laakeri-puita ja etelämaisia ruusuja, vaikka kyllä oli saman nimisen tekemiä ihania runoja, syntyneitä täällä pohjoisten lumien keskellä. Mutta nekään eivät sopineet, sillä huvien toimittajat eivät niitä ymmärtäneet. Ne vietettiin Viaporin antaumisen tähden, vaikka siitä, entistä runsaammin kaupungista kutsutuista vieraista ei vielä kukaan mitään tietänyt.

Huvien toimittajat tahtoivat kaikin tavoin olla vierastensa mieliksi ja pitää paikkakunnan tavat, että ilo olisi yleisempi.

Kaikkein osallisten rouvas- ja herras-puolten nimet kirjoitettiin. Sitte vedettiin arpaa kuka ketäkin ajaisi. Tämä vanha tapa oli joksikuksi ajaksi heitetty unhotuksiin, syystä että herrat usein onnehensa tyytymättöminä tupakka-topasta taikka punssimaljasta olivat vaihettaneet ajettaviansa rouvaspuolia.

Usiammat herrat olivat tällä kertaa onnehensa tyytyväiset. Mutta ei niin eräs nuori lääkäri, joka sai kuuskymmen vuotisen lesken. Vaikka usein vastoin tahtoansa, täytyi eukon olla kaikissa huvitiloissa tyttäriensä vartiana.

Tavallista oli, että koko joukko ensin kokoontui määräpaikkaan, josta sitte ajeltiin ympäri kaupungin katuja.

Tällä erää oli rekiä suuri rivi, ulkomuodoltansa hyvin erilaiset ja sisältönsä samoin. Yhdessä oli pieni rouvaspuoli melkein näkymättömänä talviturkissansa muhkean upsierin varjossa, joka itse ajoi komeaa ruunaansa. Vällykäärämästä näkyi vaan musta samettihattu höyheninensa. Maalaamattomassa venäläisessä kipikassa istui monivärisillä lyijyllä koristettu rouvaspuoli sorean upsierin sivulla, joka molemmin käsin pidätti ohjista ihan kun peläten matkansa liian varhain loppuvan. Missä taas joku kenraali kullatussa puvussansa, tähtinensä, rihmoinensa istua kökötti ihan yksinään kääritty kalliisen turkkiin, ajaa jolkotti komeassa Kafaanilllisessa reessä, jonka etuistuimella oli pitkäpartanen ajaja pyöreä hattu päässä. Reen eteen oli valjastettu pari arapialaista ruunaa, joista toinen niin, että sen kaula oli sivu-köyryssä ja pää taakse kohden, isäntäänsä vastaan, ihan kun siltä armahtamista Pyytäen. Monioita kaupungin omista herroistakin oli muassa. Ne niistä, joille suoma oli sallinut nuoren kauniin seuraajan, ajoivat täyttä vauhtia vehreän laition, sinisen pulkkareen, tai vanhan kuurin sivutse, joissa tavallisesti istui joku vanha vartiaeukko, jota ajoi lammas-turkkiin puetettu renki.

Näin ajeltiin katuja ylösalas Kajaanin tulliin. Mutta nytpä loppui nuorten kärsivällisyys ja hevosistansakin tahtoivat ajajat ilkkua. Siis syntyi kilpa-ajo siinä luulossa, että se rouvaspuoliakin huvittaisi, vaikka ne olivat pelosta valjut ja istuivat suorana ihan kun lentämään valmiit. Yksi herroista, jolla oli paras hevonen ja kauniin tyttö, jätti innossansa koko seuran, eikä riemussansa, ja syystä että itse istui etuistuimella, ei huomanutkaan että reen kantoon kosketessa, oli seuraajansa kimmahtanut pois. Häviönsä huomasi hän vasta paikalle tultua, jonka vuoksi kiiruhti takasin sitä hakemaan, mutta se jo oli otettu toiseen rekeen, kunnes sillä välillä oli saanut nauttien kuuvaloa, käydä mäntymetsässä ja siellä kuunnella, ei satakielen visertämää, mutta susien ulvontaa.

Mutta nyt nähkäämme miten kävi tohtorille, joka oli ollut osaansa tyytymätön, eikä siis hyvin mielin tahtonut sitä kaikille näytellä, varsinkin kun tiesi monen sulasta kateudesta ja mielipahasta, ettei saanut olla muassa, hakevan parjauksen ja kielittelemisen aihetta. Muita myöhempään ajoi siis tohtori eukkonensa ulos Kajaanin tullista. Tultuaan hautausmaan kohdalle, seisahti hevonen, sillä se oli tottunut olemaan ruumiin-ajossa. Etuistuimella istui tohtori ja kuurissa sen takana aarteensa. Mutta hevosen seisahtaessa heräsi hän mietteistänsä. Olivatko ne iloista, tai surullista laatua, sitä emme tiedä, yhtä vähän kun seuraajansakaan, sillä se ei voinut häntä nähdä eikä puhutellakaan, sillä vankeutensa takaseinässä vaan oli pieni lasireikä.

Luullen olevansa määrän perillä, sai eukko toisen jalkansa ulos kojusta, aikoen siirtää vähittäin koko ruumiinsa, mutta kun tohtori kuuli seuraajansa äänen ihan korvassansa, päästi hän kirosanan, jota eukko toki ei älynnyt ja antoi hevoselle ruoskan huimauksen muistutukseksi velvollisuudestaan.

Tästä eukko niin säikähtyi että unohti vetää sisään jalkansa ja panna ovi kiini.

Mutta hevonenpa oli joka tilassa nerokas ja ymmärtävä. Kun huomasi että tässä ei saanut kuormaansa puretuksi, luuli hän vetävänsä soraa maantien korjuuksi. Vapaat ohjat kun oli hänelle annetut vakuuttivat vieläkin hänen luuloansa. Me emme voi sanoa oliko tohtori nukkunut, vai taisteliko unen kanssa. Mutta kyytimiehen oli hän lähettänyt edelle ja hevosensa näkyi hyvästi tyytyvän siihen että sai mielensä mukaan kulkea maan tietä, siksi että tuli sille paikalle, jossa tavallisesti kuormansa kaadettiin. Tässä teki hän syrjä-poikkeuksen ja paikalla oli reki nurin, ovi alaskohden ojassa.

Tohtori kimmahti metsään. Epä-selvästi kuuli hän seuraajansa hätä-huudot kuurista, jossa eukko ryömi päästäksensä pystyyn, joka tuskin lienee menestynyt.

Ymmärrettävä on tohtorin pula, sillä tässä ei auttanut suoni-rauta eikä helvetin-kivi, miten monessa muussa epäilyttävässä seikassa. Saadakseen reen ja rouvan jaloilleen, olisi tarvinnut Simsonin voimat, mutta niitä hänellä ei ollut. Mutta kun oli lääkäri, niin keksi keinon. Hän riisui hevosen ja nyt sen selässä kaupungista apua hakemaan. Vastahakosesti kävi hevonen pysähtyen kaikkien rouvien eteen mutta vihdoin poikkesi se ravintolan pihalle.

Mutta täällä tapasi tohtori iloisessa seurassa joukon uusia veljiä ja vanhoja sampania pulloja, jotka saattivat hänen unohtamaan koko tulonsa tarkotuksen, murheensa, vanhan seura-rouvansa, koko ajo-huvit. Mutta kun kotonansa seuraavana päivänä kello 11 hieroi unen silmistänsä, muistui matkansa unen tapasena mieleen, siksi että eräs kumppaninsa ovea kolkuttaen huusi: oletko kotona, hurjako olet, minnekä heitit rouvasi?

Vieköön piru sinun ja sen! ärjäsi tohtori, avaten oven.

Nyt kertoi ystävänsä, miten muutamat kaupunkilaiset, jotka toisia varemmin olivat takasin tulleet, löysivät hänen vanhan laivansa ja korjasivat lastin, ja että tohtori toimestansa oli voittanut naisten, sekä vanhain että nuorten pahimman epäsuosion.

Levollisesti, vaikka vähän häpeissään vastasi tohtori: Jumalan kiitos, minä olenkin siirretty Tornioon! Ollaanko valmiit matkalle, kysyi hän teusikaltansa, jonka kuultiin vastaavan: Da da.

Ajohuvien perästä olivat kaikki pahasti pölyttyneet ja arka-jalkaset.