Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 16. Kova Ukkosenilma

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
15. Hovineuvos 16. Kova Ukkosenilma.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
17. Kenraali Carpelan ja Vallesmannin kirja


Elokuun 1 p. vuonna 1793 oli rasittavan lämpönen. Synkeitä ukonpilviä kokoontui taivasranteelle ja raju-ilma oli odotettava, jota välttäen tavallista varemmin kiiruhdettiin levolle. Mutta ukon tulia leimusi niin kauheasti kaikilta puolin jo ennen jyrinän kuuluman, että niitten valo valaisi pimeän taivaan ja värisevän maan yhtä selvästi kuin aurinko, vaikka erityisellä kauhulla. Hirvittävät tulipilvet ajoivat toinen toisiaan ja väliaikoina oli pilkko-pimeä. Silloin korotti luonnon herra väkevän äänensä pilvistä. Jäykkäluontoisimmatkin kävivät pelkuriksi nähdessään sellaisen tulen ja kuullessaan ukon väkevimmät pamaukset. Ainoastaan pienet lapset nukkuivat viattomuudessaan sinä kauhiana yönä, joka teki kaikki, jotka sen näkivät, ukkoista pelkääviksi.

Jyry kasvoi; nuoret ja vanhat naiset parkuivat, itkivät ja rukoilivat Jumalalta säästämistä. Kauhun ollessa korkeimmillaan, oli taivas täynnä tulta ja valkeaa ja samassa kuului kauhistava järäys ikään kun koko maa olisi revennyt. Tuomiopäivän luultiin tulleen. Pamauksen perästä satoi kiviä koko kaupungin yli. Suuria kiviä putosi kattojen ja lattian läpi monta kyynärää syvälle maahan. Kaikki ikkunat särkyivät. Kirkon ovet aukenivat, ruunut putosivat; ihmiskäden kajoomatta soivat kellot kolkosti. Huikea tuuli humisi ikkunain lävitse ja porutti urkuja.

Tuhansittain ihmisiä kiiruhti osittain alastomana kirkkoon. He eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut tai mitä heidän oli peljättävä, mutta kaikki pyrkivät Jumalan huoneesen ikäänkuin siellä saamaan turvaa. Liikuttava oli nähdä ja kuulla näiden valjuin, pelästyneiden olentoin hartautta ja palavia rukouksia temppelin hävityksen kauhistuksen keskellä ukonnuolten valossa ja jyryn vähentyessä, sillä raju-ilma oli loppumaisissaan.

Luonto rupesi tyventymään ja ihmisten mielet samoin, sillä taivas selkeni, tulet sammuivat ja jyry vaikeni. Pappi astui alttarille. Hartaasti ylisti hän Jumalan suurta voimaa ja kiitti äsken päästyn vaaran pelastuksesta. Ja harvoin lienee hartaampia kiitoksia noussut ihmissydämistä, kuin näitten monta hetkeä kuoleman kauhun kanssa taistelleitten ihmisten sydämistä.

Sitte käytiin tiedustelemaan viimeisen kummallisen seikan laitaa. Silloinpa havattiin ukkosen iskeneen vanhan linnan raunioissa olevaan ruutikellarin. Siitä viskaantui kiviä ympärinsä. Niitten joukossa oli niin suuria, että 10 miestä ei voinut niitä liikuttaa paikasta. Yhtäkään ihmishenkeä ei mennyt eikä ainoatakaan tullut vahingoitetuksi. Vaikka yhdessäkin kohdassa suuri kivi oli pudonnut erään köyhän miehen asunnon katon lävitse ihan lähelle makaavan lapsen kehtoa lattian lävitse maahan, niin ei lapselle mitään vahinkoa tullut.

Pienessä puuhuoneessa Linnan saarella asui mies vaimoinensa, jotka sattuivat olemaan poissa. Heidän asunto kukistui; sen sisällä ei ollut muuta kuin lintu häkissään ja kissa. Kumpikin löydettiin elävänä ja vahingoittamatta raunioin alta. Kissa, joka ennen aina oli lintua tavottanut, istui nyt rauhallisena ihan kuin vartiana rypistyneen häkin luona, josta lintu viserti kiitoslauluansa ja kissa köyristi mielihyvässä selkäänsä. Siitä asti ei Linna-luodolla ole ketään asunut.