Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 17. Kenraali Carpelan ja Vallesmannin kirja

Wikiaineistosta
16. Kova Ukkosenilma 17. Kenraali Carpelan ja Vallesmannin kirja.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
18. Kosto


Maaherra, kenraali Carpelan istui eräänä rasittavan lämpöisenä kesäpäivänä virka-huoneessansa raskaasta ilmasta ja paljosta työstä suuttuneena. Ympärillänsä istui kirjottavia herroja, kaikki ääneti, arvossa pitäen maaherran pahaa mieltä ja rypistynyttä nenää, jota vaan kärpäset eivät muistaneet välttää. Vaiti-olemista keskeytti ainoastaan kynien raapina ja kenraalin silloin tällöin lausuma ”tuhannen tulimaista”, jota harmissaan käytti tottuneesta tavasta sotamies-ajoistansa. Pieninkin vastoin käyminen sapitti ä’ästä kenraalia, joka aamusta alkaen oli odottanut tärkeää virka-kirjaa, joka koski asioita vieläki tärkeimpiä.

Kenraalin kärsimys oli loppua, kuin aisakellon helinä kuului ulkoa ja samassa tuli pölyttynyt kirjantuoja antaen odotetun kirjan maaherran omiin käsiin.

Äkisti avasi tämä kirjan, mutta vähän ajan katseltuansa sen sisällystä huusi hän taas ”tuhansia tulimaisia. Onko mies hurja? Hullu hän se on! Tälläinen kirja! tällaista lörpötystä minulle.” Sitte purskahti hän ääneensä nauruun, niin että läsnä-olijat kummastelivat tuota odottamatonta iloa maaherralta. Hän katseli vieläkin kirjaa mutta vihdoin lausui: hullumpaa sekasotkua en milloinkaan ole nähnyt! en tiedä mitä tehdä, tulisiko nauraa vai itkeä. Lukekaa itse, sanoi hän, antaen kirjan lääninsihteeri Holmbergille. Päällekirjotus oli: Vapasukuiselle maaherralle ja tähtimiehelle kenraal-majuri herra parooni I. F. Carpelanille. Sisällys oli seuraava:

”Minun kuolemaan asti rakastettu morsiameni Maijastiina!

Erityisen lähettilään muassa, jonka ruunun kustannuksella lähetän maaherran tykö, laitan tämän sinulle, oma kultani, sanoakseni että rakkautemme taivas nyt rupeaa selkeämään, sillä minä olen voittanut kenraalin suosion tarkalla hänen käskyinsä täyttämällä, jonka aina pidän kalliina velvollisuutenani. Sen kyllä saat nähdä, jahka tulet minun eukokseni. Tiedäthän sinä kenraalin olevan itse pirun sitä kohtaan, joka ruokottomasti täyttää tehtävänsä. Nyt olen kirjottanut hänelle, pyytäen vallesmannin paikkaa Pudasjärvellä, ja jos sen saan, niin sittepä me ensi pyhänä kuulutetaan ja kahta viikkoa myöhemmin vihitään. Niin armas Maijastiinani, siunaa meidät pappi ja me kenraalia kaikesta siitä onnesta, jonka sinä, oma lintuni, armas kyhkyseni, olet minulle tuottava. Sinua Pudasjärveltä kuolemaan asti rakastava ystäväsi

Tuomas Ransuusi.”

Paljon aikaa ei kulunut, kunnes kenraali sai oikean virka-kirjan, jonka päällekirjoitus oli ollut hänen emännöitsiällensä. Maijastiina oli saanut kunnian jauhosilla käsillänsä avata tuon tärkeän kirjan ja lukea sulhasensa nöyrän pyynnön vallesmannin virasta Pudasjärvellä. Tällaisesta hyvästä uutisesta iloisena, juoksi hän kolme kertaa kyökkipöydän ympäri, mutta hänen täytyi vielä toimitella yhtä toista ennen kun tuli mieleensä huutaa palvelijata viemään kirjaa kansseliin, sillä hän heti oivalsi erhetyksen päällekirjoituksessa.

Palvelija pian tavattiin ja sen käski Maijastiina leimauksena juosta kansseliin. Vastaan otettuansa paperin, luki hän sen ulkopuolla sanat: ”parhaimpaa suklaata.” Hämmästyksestä päästi Maijastiina niin kimeän äänen, että palvelija pudotti koko suklaan mäkeen. Erhetyksestä oli näet kirjan siasta tullut suklaa-kääry käsiinsä. Nytpä juosten sitä hakemaan, mutta suureksi ihmeeksensä ei onnetonta pakettia missään löytynyt.

Maijastiina huusi, haki, kiroili ja siunasi vuorottain, niin että koko palkkaväki kokoontui yhteen. Hän sanoi etsivänsä kuninkaallista raporttia, jonka hän oli saanut, joka muka olisi tärkein koko sodan aikana. Padat ja pannut viskeltiin sinne tänne, pihdit lensivät piisistä pöydälle, vasikan paisti viskattiin pois tieltä ja vihdoin rupesi hän kauhalla kalastamaan paperia soppapadasta. Pahempaa sekasotkua säännöllisessä kyökissä tuskin voi nähdä.

Palkkaväki näki kaiken tämän suurin silmin ja suu auki, luullen tytön tulleen hulluksi, sillä se yhä huusi kuninkaallista raporttia, joka ihan nenänsä edestä ja omista käsistänsä oli hukkunut ja jonka arveli itse pirun vieneen.

”Minä onneton”, vaikeroi hän avaten ryytikaapin, ja kas sielläpä olikin hakemansa paperi suklaa-paperien seurassa veljellisessä ystävyydessä.

Maijastiina juhlallisesti vakuutti sitä ei sinne panneensa, ja kuka sen teki, sitä miettiköön jälkimaailma tai Maijastiinan perilliset, jos tahtovat; mutta päällekirjotusten erhetys ja sen seuraus on tullut meidän tiedoksi.

Saatuaan odotetun oikian kirjan, oli maaherra niin tyytyväinen, että hän nauroi koko erhetykselle ja antoi hakijalle, jonka kunnon ja rehellisyyden tunsi, pyydetyn vallesmannin paikan, vaikka muuten oli aikonut sen ihan toiselle.

Tämä onnellinen erhetys oli syntynyt siitä että kirjotusmies, joka nämät lähetti, oli istunut avoimen ikkunan luona ja oli äänin lausunut, käydessään lakkaa ja kynttilää hakemaan: oikean puolinen on kenraalille, vasemman puolinen morsiamelleni. Eräs koiran-silmä hänen kumppaneistansa muutti kirjain paikan, josta syntyi kerrottu erehdys, mutta myöskin perusti nuoren miehen onnen, sellaisen, jota parempaa ei ollut toivonutkaan.