Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 2. Kirkko ja Messeniuksen hauta
| 1. Oulu puoli sataa vuotta takaperin | 2. Kirkko ja Messeniuksen hauta. Satanen muistelmia Pohjanmaalta Kirjoittanut Sara Wacklin |
3. Pikisaari |
Kaupungin rakennuksista suurin ja pulskin oli uusi harmaasta kivestä rakettu ristikirkko. Kuningattaren kunniaksi oli sen nimi Sofia Magdalena. Sitä voisi sanoa ihanaksi juuri sentähden, että siinä oli niin vähä koristusta. Sen yksinkertaisuus ja jalo rakennustapa viehättivät mieltä. Ulkopuolelta oli kirkko vastattu ja vaalean-keltainen; perustuksen ympärillä punainen vanne. Katto oli saman karvainen ja sen nojalla seisovilla hoikilla tikapuilla koetteli kaupungin nuoriso käsivarttensa jäntevyyttä. Kolmen korkean kaarioven lävitse jokaisen ristin päässä tultiin kirkon sisään. Neljänen ristin perukassa oli kuori ja sametilla ja valkosella peitteellä verhotettu alttari kirjatellinensä, tyynyinensä, ja pari suuria metallisia haarakynttilän-pitimiä. Ylinnä oli alttaritaulu, kuvaileva ristiinnaulittua Kristusta ja se oli erään kaupunkilaisen, kauppamies Henrik Wacklinin maalaama.
Sakastin oven yli riippui Messeniuksen kuva, kirja kädessä. Milloin niin tarvittiin, valaisi yhdeksän valmista kynttiläkruunua paitsi jalkoja ja telliä, kirkon. Valkoisen saarnastuolin ainoat koristukset olivat tiimalasi ja haarukas-jalka. Mutta harvat saarnastuolit jakoivat niin kalliita maan ja taivaan lahjoja kuin ne, joita moni mainio saarnaaja tästä kylvi. Milloinkaan ei unohdu niitten saarnojen muisto, joita pitivät rovasti Ståhle, kappalainen Rajalin, sittemmin rovasti Limingalla, apulainen Abraham Mellin, myöhemmin kappalainen Revolahdella ja vihdoin Thun’in pitäjän kirkkoherra Ruotsissa, apulainen Kaarle Elfving, myöhemmin kappalainen Oulussa ja vihdoin Lohtajan rovasti. Kaksi penkkiä kirkon keskellä läänin maaherraa ja hänen perhettänsä varten, oli punaisella veralla peitetty. Alttaria vastapäätä ison sisään-käytävän yli, oli soreat urut, valkoseksi maalatut, samoinkuin koko kirkko. Saman oven ulkopuolella oli Messeniuksen hautakivi, mutta sen toimitti eräs seurakuntalainen siirretyksi kirkon sisään. Se oli kirkon merkillisin muinaismuisto.
Matala kiviaita oli hautuumaan ja kadun rajana ja sen sisässä temppeli. Vanhoilla haudoilla kasvoi runsaasti koiruohoa ja harakannunnuja. Vapaana seisoi yhdessä kulmassa korkea kellostapuli ja siinä pari niin helevää kelloa, että pitkältä matkailijat usein ihmettelivät niitten juhlallista kaikua.
Varoitukseksi ja kauhuksi seisoi punainen sammaltunut jalkapuu kirkon ovella, mutta seurakunnan kunniaksi oli se vuosikausia ollut viratoinna.
Varahaudaksi sanottiin ison käytävän oven luona maahan kaivettua, irtaimilla laudoilla peitettyä hautaa. Siihen haudattiin toisinaan muutamia köyhempien ruumiita. Köyhän kirstua seurasi silloin saattoväki laulaen surullista virttä, jonka pappi, lukkari, omaiset ja ystävät, joita ehkä oli runsaammin kuin rikkaan haudalla, jo etäällä olivat alkaneet. Usein oli sellaisissa tiloissa väenkokous suuri, hartaus Jumalan vapaan taivaan alla rehellinen ja liikuttavat ne huokaukset, joita lähti surun runtelemista sydämistä. Sillä rehelliset kaipauksen kyynelet usein olivat sekotetut ilokyyneleillä rakastetun pääsystä parempaan mailmaan; Suomen varallisemmatkin pitävät nim. kuoleman suurena onnena. Murheesta nääntynyt äitinsydän pidättää lapsensa kuoltua surunsa, kiittäen Jumalaa, joka pelasti sen elämän vastuksista. Lohdutukseksensa muistelee suomalainen äiti vanhaa sananlaskua: ”joka olis kuollut kolmi-yönä, kadonnut kapalolasna!”
Kirkon kertomuksen lisäksi panemme tähän lyhyesti kertoen Messeniuksen elämäkerran. Se on otettu erään maamiehen G. H. Mellinin teoksesta: ”Ruotsin mainiot miehet”.
Juhana Messeniuksen isä, joka mestattiin kapina-vehkeistä isänmaata kohtaan, oli mylläri lähellä Vadstenan kaupunkia. Kymmenvuotisena tuli poika kouluun, jossa osotti erinomaisen hyvän oppinsa. Kuusi vuotta myöhemmin veivät jesuitat hänen salaisesti Braunsbergin laitokseen, jossa häntä kasvatettiin paavilaisuuden asian-ajajaksi Ruotsissa. Ylistys-lauseella läpikävi hän opiston ja oleskeli myöhemmin Tanskan ja Krakovan hovissa, kävi Ruomissa ja sai keisarilta Pragissa ”keisarillisen runoniekan” nimen muutamasta tekemästänsä latinankielisestä runosta. Avattuansa oppilaitoksen Danzigissä, tuli hän siellä tuntemaan Sigismundin kanslerin, Arnold Grothufin tyttären Lucian, jonka otti vaimoksensa ja joka paljon vaikutti hänen elämäänsä ja kohtoihinsa. Se oli itsepintainen ja äkäinen akka, jota kuningas Kustaa Adolf sanoi Messeniuksen ”rikka-ruohoksi”. Luultavasti jesuittain toimesta, päätti Messenius palata Ruotsiin, jossa Lucian isälle annetut tilat olivat poisotetut ja annetut toiselle. Lucia matkusti ensin ja toimitti miehellensä kirjallisen luvan saada tulla perässä. Kirjoittamansa kirjat laittoivat hänelle heti kuninkaan ja ylimysten suosion. Laintiedetten rohvessorina Upsalassa hän voitti opetuksensa kunnolla nuorison rakkauden. Kahdeksan tuntia päivässä jakoi hän oppia ja kuitenkin oli hänellä aikaa tehdä koko joukon tieteellisiä teoksia. Mutta kunniahimonsa saatti hänet riitaan kumppaniensa, varsinkin ahkeran ja oppineen Juhana Rudbeckin kanssa. Messeniuksella oli oppilaina joukko nuoria vapasukuisia, hänen puoltansa pitäviä, syystä että hän etunenässä antoi heidän oppia aseitten käyttämistä, tanssia ja ratsastusta. Nuorukaisten harjoitettua mieli-valtaa, puolusti hän niitä konsistorissa, niin että opistokaupunki oli täynnä levottomuutta ja verisiä melskeitä. Kerrankin syntyi konsistorissa niin kiivas sanelu, että Messenius, ensin päästettyänsä katkerimpia häväistyssanoja, lähetti noutamaan miekkaansa, vaatien Rudbeckiä kahden-taisteluun. Tästä saatuaan tiedon ja arvaten syyn, lähetti Lucian sanan Messeniuksen puolustajille, jotka sai kehotetuksi ryntäämään konsistorin. Itse tunkeusi hän myöskin sinne ja haukkui konsistorin jäsenet pahanpäiväsiksi. Tämä häpiällinen seikka kävi hallitukselle kovin harmiksi ja Aksel Oxenstjerna matkusti Upsalaan asiasta selvon ottamaan, jonka jälkeen Messenius kutsuttiin Stockholmaan valtiokirjaston hoitajaksi ja hovioikeuden jäseneksi. Mutta täälläkin toimitti hän häväistyksiä ja mielipahaa. Vuonna 1616 löydettiin toimia Sigismundin ja paavilais-lahvon eduksi. Messeniuksen todistettiin olevan niissä osallisen ja että hän ulkomaalaisten petturien kanssa oli pitänyt kirjevaihtoa. Häntä syytettiin ja hän sai kuoleman tuomion, joka kuitenkin hänen opillisen ansionsa tähden helpoitettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Kajaanin linnassa pohjanmaan erämaassa pahasti rääkättiin Messeniusta, samoinkuin hänen vaimoansakin, joka nyt osotti suurinta kärsivällisyyttä, ja osanottamista miehellensä hänen onnettomuudessansa. Vaikka muuten kyllä kiusattuna, sai hän kuitenkin pitää kirjoja ja kirjotuskalut. Täällä ollessansa kirjoitti hän ensimäisen arvollisen Ruotsin historian. Itse sanoi hän kovan vankeutensa olevan Jumalan rangaistuksen synneistänsä tai sallimuksen että Ruotsin valtakunnan historia kerrankin tulisi kirjoitetuksi. Tämän kanssa työskeleminen ja siitä odottama kunnia oli se, joka virkistytti hänen voimiansa, kärsiessänsä sellaista kohtelemista, jota ei senaikaisten tapain raakuuskaan voi peittää. Sitä kesti 19 ajastaikaa. Vasta Kustaa Adolfin kuoltua muutettiin hän Oulun linnaan ja siellä häntä pidettiin paremmin. Työnsä palkkioksi pyysi hän saada vapautensa ja hallitus lähetti tiedustelemaan hänen teoksensa sisällystä, mutta hänpä kuoli juuri kuin tästä kävi kirjevaihto. Käsikirjoituksen otti Lucia ja meni sen kanssa pois valtakunnasta. Töin-tuskin saatiin hän siitä luopuneeksi. Mutta painosta se tuli vasta v. 1700. Messeniuksen muista teoksista, joita lienee lukuansa 58, ovat hänen näytelmänsä, joita Ruotsissa luettiin ja suosittiin, parhaimmin tutut.