Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 20. Vanhanaikuiset hautajaiset

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
19. Wacklin ja Niska 20. Vanhanaikuiset hautajaiset.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
21. Ruumiin koristukset


Tavallisuutta surullisemmin soivat kellot lokakuun 20 p. 1788 ja varemmin päättyi lyhyt päivä, kunnes ihmisjoukko mustassa puvussa kolkolla katsannolla kävi havutettua tietä kirkkoa lähiseen pappilaan. Usiampain pukuna oli mustat lyhyliepeiset takit. Soukka silkki kappa riippui selästä kinttuihin. Musta silkkinen vyö uumalla ja mustaan käärritty miekka. Sukat ja polvihousut solkinensa olivat saman karvaset. Pieksuissa oli suuret hopia-solet. Valkonen kaulus ja kaulahuivi, valkoset hansikkaat, jauhotettu tukka ja pyöreä hattu kuuluivat pukuun.

Surumielisinä kiiruhtivat kirkkoon vanhat ja nuoret, naiset ja lapset, köyhät ja rikkaat. Kaikki nekin, joita hautajaisiin ei ollut kutsuttu, tahtoivat osottaa kunnioittamistansa ja kaipaustansa vainajalle, jolle nyt saivat heittää viimeiset jäähyväiset. Seurakunnan rakastettu paimen, rovasti Ståhle oli nyt haudattavana.

Kirkkoa valisti monta sataa kynttilää, jotka somasti olivat sinne asetetut. Kuorissa avoimen haudan ympärillä, johon ruumis oli laskettava, seisoi joukko haarukasjalkoja kynttilöinensä.

Ihmisiä seisoi penkeillä ja ikkuna-reijissä ja missä vaan jalan tila löytyi. Mutta kaikki olivat ääneti odottaessa. Kaduilla jo nähtiin juoksentelevan mieropoikia, kantaen herrojen kotio-lähettämiä voi-rinkilöitä. Se tiesi sitä, että joukko pian oli lähtevä kirkkoa kohden.

Auki olivat kirkon ovet ja mustilla paarilla tuotiin musta kirstu ja sen kummassakin päässä hopioitut taulut. Niitä kantoi kaksitoista talollista murhe-puvuissa pitkä musta nuttu, mustat kaula-huivit ja vyöt.

Kaikkien edellä kävi suntio kirkkoon, antaen merkin urku-parvelle juuri sillon, kun joukko oli kirkon ovessa. Kelloin sointi loppui ja urkujen sävelet ja tuhannet kyyneleet tervehtivät viimeisen kerran poismenneelle kaivatulle jäähyväiset. Värisevällä äänellä alkoi lukkari hautaus-virren, mutta syvä liikutus vaikitti äänensä niin, että seurakunta huokauksilla ja itkulla pitkitti sitä. Kaksi pientä poikaa kävi paljaspäin ja niiskuen lähinnä ruumiin perässä.

Hautauksen perästä ja urkujen vaiettua kävivät usiammat kotiinsa.

Pappilassa oli murhe-kammari yltympäri puettu valkoseksi, peilit, pöydät ja istuimet samoin. Tämän näin valkoseksi vaatetetun huoneen ikkunat olivat lakanoilla peitetyt. Siellä istui leski ja kolme tytärtänsä murhe-puvussa sohvalla, josta ei kukaan saanut liikkua.

Heidän edessänsä oli suuri pyöreä pöytä, jossa vieraille tarjottavaksi oli kaikellaisia makiaista, joita oli tapana antaa vieraille tuomisiksi.

Melkein näin olivat muinaisaikoin varakkaimpain hautajaiset. Mutta lesken vaivat eivät vielä ensipäivään loppuneet. Hautajais-päivänä kutsuttiin kaikki omaiset ja ystävät illalliselle, jolloin runsaasti tarjottiin kaikenlaista juhla-ruokaa ja juomaa. Kyynelillä ja sydämmellisellä maljalla vainajan muistoksi erisivät vieraat. Seuraavana päivänä taas kutsuttiin kaikki ne päivälliselle, joitten hautaustoimesta oli ollut vaivaa.

Kolmantena tai neljäntenä päivänä tavallisesti pidettiin niin kutsutut köyhäin peijahaiset, jolloin koottiin kaupungin köyhät, joita syötettiin ja juotettiin. Kerran tapahtui, että eräs pieni nälkäinen poika niissä söi niin paljon rasvasta liharokkaa, että oli lähes kuolla. Hän sanoi tahtoneensa syödä koko viikon varoiksi. Ilkkuen sanoi hän: mutta kas isä-vainaan hautajaiset, ne vasta mokomat olivat. Silloin sain syödä kalaa ja kaalia niin että nuttuni selästä repesi.

Toisella kertaa sattui, että kun köyhät vanhan tavan mukaan kokoontuivat varalliseen porvari-huoneesen hautajaisille, ajoi leski heidät pois sanoen: luulitteko nyt haahden talohon tulleen, kun isäntä kuoli. Tällä tahtoi antaa ymmärtää, häntä kohdanneen suurin vahingon, jota ei tahtonut pidoilla viettää niinkun laivan onnellista kotio tuloa.