Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 19. Wacklin ja Niska

19. Wacklin ja Niska.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin

Armaat, arvostetut vainajat! Rohjeneeko tottumaton käsi käydä muuttamisenne jälkeen palkkion mailmaan, nostamaan sitä peitettä, joka kätki elämän kalliimpaa tavaraa, – teidän keskisenne rehellisen ja harvoin nähtävän ystävyyden. Se ei ollut tavallisten pikasesti lakastuvain kukkasten tupanen vaan se oli kun pohjolan vankka honka aina vehreässä puvussaan, jonka juuret ovat maan perustuksissa mutta runko kohoaa talvisia revontulia tai kesäsen päivän säteitä kohden, väkevä sekä tuulessa että tyynessä.

Jo varhain olivat nuo kolme kauppiasta Iisakki ja Joonas Adolf Niska sekä Sakari Wacklin käyneet kauppa-yhtiöön vaikk’eivät sitä julkisesti ja tavallisuuden mukaan olleet ilmottaneet. Jokanen heistä piti omaa kauppaansa mutta toimet olivat yhteiset samoinkun laiva-rakennuksetkin.

Toimien päättäjä ja yritysten määrääjä oli Wacklin ja hänen tuumiensa mukaan vaikuttivat kaikki. Iisakki Niska piti huolen ulkomaan kirje-vaihdosta ja Joonas rakennutti laivat sekä toimitti ulko-askaret kotona mutta Wacklin oli liikkeelle pania. Heillä oli onni toimissansa ja kaikin kolmin tulivat he varallisiksi.

Ystävyyttänsä ei estänyt se, että luontonsa olivat hyvin eritapaset, vieläpä sikein suoraan vastaset.

Kahdentoista vuotisena täytyi Sakari Wacklinin jättää koulun, jossa ahkeruudessa kilvotteli ikä-kumppalinsa, sittemmin pispa Franzenin kanssa. Mutta syystä että Wacklin siskoparvessa oli vanhin poika, oli hänen heittäminen oppi-halunsa ja käymään isän kauppa-apulaiseksi. Kahdenkymmenen vuoden vanhana kävi hän naimisiin erään kuudentoistavuotisen orpo-tytön kanssa, jolla oli vähän perintöä.

Iisakki Niska oli oppinut ja hänestä tuli kaupungin raatimies. Viistoista vuotisen kihlauksen perästä toi hänkin kotiinsa rakastetun ja rakastettavan puolison.

Joonas Niskan kasvatus oli nuoruudessa jäänyt puuttuvaisemmaksi ja hänestä tiettiin monta melskettä jotka olivat raivon luontonsa seurauksia. Mutta hän heitti sivistymättömät seuransa ja nai köyhän tytön, jonka kanssa eli onnellisessa avioliitossa.

Iisakki Niska oli kaikkein tarvitsevain neuvonantaja. Jos joku perhe oli pulassa, tai jos joku leski polonen ei tietänyt miten miesvainajansa asiat oli selvitettävät, niin lähetti Iisakki Niska rouvansa tarvitsevalle parhaimpia neuvoja antamaan. Missä joku oli sairas, kävi hän viemässä lohdutusta ja apua ja joka paikassa siunasivat köyhät tätä hyvää tekevää parikuntaa.

Joonas Niskan auttelevaisuus oli myöskin tuttu ja se tuli sitä suuremmaksi mitä enemmän varansa kasvoi. Tarvitsevaa ei hän milloinkaan laskenut auttamatta. Varsinkin erityisinä vuoden aikoina jakoi hän köyhille runsaita varoja. Tosi on, ettei Oulussa ollut ainoatakaan tarvitsevaa, joka Joonas Niskalta ei olisi saanut apua. Hyvää tekemisessä, samoin kun monessa muussakin, oli Wacklin ystävistänsä eri-tapanen. Hän ei ensinkään voinut kärsiä kerjäläisiä. Niitä kohtaan oli hän kova, muutamien mielestä oikein tylykin. Milloin näki oikein viheliäisen, lähetti hän sen Joonas Niskan luokse. Sitä vastaan autti hän niitä, joita onnettomuus oli syössyt kunnialliselta elin-keinolta. Moni kauppias, joka oli hukkaan menemisissään, pääsi hänen avullansa entiseen mahtiin. Hänen apunsa oli niin väkevä ja runsas-kätinen, että se melkein aina tarkotuksensa täytti. Tukholmassakin omistaa moni arvostettu mies, että hänen avullansa on se, mikä hän on. Hän oli erään köyhän perheen holhoja ja sille antoi hän apua niin kauan kun sitä tarvittiin, antamatta tietää, että pieni perintö jo oli loppu. Salasesti lähetti hän raha-summia tarvitseville ja laitti joka kerta niin, etteivät milloinkaan saaneet tietää, kuka antaja oli.

Eräs nuori virkamies tarvitsi raha-summan päästäksensä virkaan. Vaikka Wacklin ei häntä enempää tuntenut, kun sen, että tiesi hänen olevan rehellisen, työskentelevän miehen, tarjoi hän hänelle tarpeellisen summan, joka oli kakstoista tuhatta riksiä. Mies kävi naimisiin, eli jonkun ajan onnellisesti ja oli pääsemäisissä siihen tilaan, että saattaisi velkansa maksaa, kunnes kuolema vei ensin vaimonsa ja sitten itse miehen. Vasta sitten saatiin tietää mitä Wacklin oli tehnyt hänen eduksensa. Milloinkaan ei hänen kuultu vahinkoansa valittavan.

Tulipalo oli hävittänyt naapuri-kaupungin, Raahen. Saatuansa tästä tiedon matkusti Wacklin keeseissänsä sinne. Mitä hän siellä toimitti, ei ole kirjotettu kuolevain silmin luettavissa kirjoissa, mutta kotitulonsa sieltä synnytti paljon huhua. Epäiltävältä kuuluu, mutta on ihan tosi, että hän sieltä toi muassansa seitsemän lasta, jotka kaikki hän osasi sovittaa kiesihinsä. Kaikki nämät lapset piti hän luonansa joko siksi, että vanhemmat saattivat ne ottaa, tai siksi, jos ne olivat köyhät, että itse oli toimittanut heille sopivan paikan.

Wacklinia huvitti antaa toisten ihmisten luulla hänen olevan ihan toisenlaisen kun todellisesti oli. Suomalaisen luonteessa on tämä omituisuus usein tavattava. Luonnoltansa leikillinen, pani hän piloja sillonkin kun olisi luultu hänen olevan mitä totisimman. Lausetavassansa usein kätkeytyi niin hieno kompa, että harvat sitä ymmärsivät.

Eräänä päivänä syntyi tulipalo naapuri-talossa, Wacklinin perheen ihan päivällistä syödessä. Eräs kylmäluontonen puukhollari tästä huolimatta, jäi istumaan pitkittäen syömistänsä. Rouva ja muut perheen jäsenet nousivat vilkkaasti ylös mutta Wacklin puotimiehinensä istuivat vankasti ja isäntä kehotti yhä miestänsä syömään enemmän vaikka tulen liekki leimui ikkunia kohden. Rouva tuli takasin koottuansa hopiat ja muut kalleukset, oikein äkäsenä siitä, että näki miehensä vielä niin huolettomana istuvan pöydässä ja aikoi vetää istuimen hänen altansa. Mutta tämä vieläkin istuskeli hetken ajan, ja vasta sitten kävi palolle, jossa näki miten tuhmat olivat sammutus-toimet, jotka heti toimitti toisin. Kaikki omistivat, että hänen neuvostansa ja avustansa oli tulen valta voitettu ja vieläkin suurempi vahinko vältetty.

Wacklinin rouva oli hyväsydäminen, miehellensä ja lapsillensa hellä. Mutta luontonsa oli pikanen ja kun miehensä oli tyyni ja kylmäluontonen, niin siitä kotona syntyi monta pilamaista seikkaa. Holhojansa oli häntä nuoruudessa pahoin pitänyt. Neljätoistavuotisena oli tyttö lähetetty Tukholmaan kasvatettavaksi. Hän oli majoitettu erään vanhan rouvan luokse lähellä Jaakopin kirkkoa. Päivät pitkään sai tyttö täällä kehrätä pumpulia eikä milloinkaan saanut käydä ulos, paitsi sunnuntaina kirkkoon.

Kun näin oli koko vuoden kehrännyt, tuotiin hän takasin Ouluun. Tästä kasvatuksestansa oli hänellä tapana sanoa: mitä minusta, joka olen tynnyrissä kasvanut ja runnista ruokittu.

Me jo olemme maininneet näitten kolmen kauppamiehen keskinäistä ystävyyttä.

Likin oli ystävyys kuitenkin Wacklinin ja Joonas Niskan välillä. He olivat myötä- ja vastoinkäymisessä melkein eriämättömät, missä yksi heistä oli siitä ei ollut ystävä kaukana ja missä yhteistä apua tarvittiin hätääntyneen lähimäisen eduksi tulipaloissa y. m. siellä nämät ystävät aina olivat esillä. Väli-aikoina nähtiin he aina käyskelevän käsi kädessä.

Wacklin mielellään makasi aamuina kauan, mutta Niska sitä vastaan nousi ja kävi työhön auringon kanssa. Milloinka tarpeelliseksi arvasi, lähetti hän Wacklinin väen työhön samaan aikaan kun omansakin ja lähti sitten torumaan makaavaa ystäväänsä ettei itse senlaisesta huolta pitänyt. Wacklin naureskeli tytyväisesti ystävälleen, sanoen mitä on minun tarvis liikkua aamuina niin varhain ja olla puuhassa kun olet sinä minun puolestani tekemässä sen ja sinä kun sen teet niin hyvin ja mieluisesti. Paitsi sitä on aikomukseni tänä vuonna, samoin kun ennenkin viettää unikekoin päivän ja sitä häpiää en tahdo, että sen tekisin pilan vuoksi ilman laillista syytä.

Niska oli heti sovitettu ja jätti hymyellen unisen ystävänsä.

Suuren tulipalon v. 1822 hävittäessä Oulun, työskentelivät Niska ja Wacklin tulen sammuttamisessa ja tavarain korjaamisessa toisten luona, omia asuntojansa ajattelematta. Ne jo olivat ilmi liekissä kun tulivat kotio ja voimansa olivat jo niin uupuneet, etteivät enää paljon voineet toimittaa.

Tavaransa häviön jälkeen ei Wacklini enää kauan elänyt, vaikka se ei mieltänsä paljon liikuttanut. Rinta-tauti surmasi hänen täydessä miehuutensa ijässä. Neljätoista vuorokautta valvoi Joonas Niska ystävänsä kuolin-vuoteella, jakaen sairashoidon ystävänsä puolison ja lasten kanssa siksi että se hiljaisesti nukkui kuoleman uneen. Leikki-puheitansa pitkitti hän viimeiseen hetkeen asti.

Ystävänsä leskelle ja lapsille rakennutti Niska talon, samanlaisen kun omallekin perheellensä. Rehellistä ystävyyttänsä osotti hän siinäkin, että omaan rakennukseensa ei ainoatakaan hirttä saatu panna ennen kun sitä vastaava oli pantu ystävällensäkin rakennettavassa. Sen perheen asiat hoiti hän samoin kun omansakin. Ahtaan hautuusmaan laventamiseksi oli Wacklin lahjoittanut peltonsa sen vierestä. Hän itse oli ensimäinen, joka tähän haudattiin. Häntä seurasi pian ja aivan varhain sureva puolisonsa, kolme täysikasvaneita lasta ja ystävänsä Niska.

Armas kallis maa! Levätköön heidän tomunsa rauhassa povessasi.