Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 21. Tiina-täti

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
20. Uusi lenninki 21. Tiina-täti.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
22. Tullimiehen Kalakukko


Eräs vanha arvossa pidetty lasten opettajatar Oulussa oli saanut tämän nimen ensin lapsilta ja sitten koko kaupungilta. Yli seitsemän kymmenen vuoden vanha, oli akka etunojoinen ja köyrä, mutta oli nuoruudessansa ollut hoikka ja pitkä, pulskavartaloinen ja käytöksiltänsä soma. Hänen suuret siniset silmänsä eivät milloinkaan olleet löytäneet miestä, jonka eduksi olisi vapautensa menettänyt, sillä Tiina-täti oli kaupungin viidestä kymmenestä vanhasta piiasta yksi. Tämä valittu joukko oli aina sotinut Naimaikeen rasitusta vastaan, johon heitä aivan vähän lienee kehotettukaan.

Tiina-täti oli nerokas ja kovin säännöllinen nainen myöskin puhetavassansa. Hän aina lausui sanat samoin kuin ne kirjoitetaankin eikä lyhennettynä ja katkastuna, joka juuri tekee vieraan-kielen oppimisen niin vaikeaksi. Tiina-tädin lausetapa oli ihan säännöllinen ja suurin murheensa oli, ettei oppilaihinsa saanut samanlaisiksi, vaikka kyllä sai heidät hyvin lukemaan ja soreasti kirjoittamaan. Myöskin oli hän, miten itse sanoi, heidän kalloonsa saanut aapisen, pitkän kirjan, raamatun historian, Europan pääkaupungit Djurbergin mukaan, sekä muutamia Gellertin satuja. Jos lapset erhettyivät tai vastasivat väärin, niin tuli eukko oikein huimaksi ja jos silloin ei auttanut viivaimella pöytään lyöminen, niin hän itkevän lapsen kanssa kyllä kymmenen kertaa juoksi samassa talossa asuvan sisarensa, erään nöyrämielisen kirkkoherran lesken luokse, jossa luku oli kerrottava ja jota kehotti lasta torumaan. Lempeämielinen sisar siihen tavallisesti sanoi: ”tee se itse sisareni; sen sinä osaat niin hyvin.” Tästä aivan vähän kehotettuna kääntyi Tiina-täti kotiinsa, vast’uudesta koettelemaan keinojansa. Mutta jo viiden minuutin kuluttua oli hän lapsen kanssa siellä takaisin, siksi että joko luku oli mielessä tai kouluhetki loppui.

Tiina-täti oli monta vuotta toimittanut isänsä postimestarin viran, sillä se oli sairaudelta siitä estetty. Tämän toimen piti helpompana kuin pitsimyssyjen rakentamisen. Näitä tehdessään hän monasti vihamielissä jupisi miehen ja vaimon kohtalon jakamisen vääryyttä. ”Vaimolta, joka on heikompi, vaaditaan monta vertaa enempi kuin pahalaisilta miehiltä”, pakisi hän. ”Niinpä niinkin”, arveli hän tuimasti käyden edestakaisin, ”monta vertaa enemmän kuin miehiltä, joitten ei ole paljon tekemistä ennenkuin palkkioksi saavat ylistystä, rikkautta, arvonimiä ja virkoja. Mutta mitä kehoitusta saa nainen, olisiko vaikka täydellisinkin! Ei mitään, huusi hän julmasti vihaisena. Mutta kuitenkin pitää hänen olla sekä räätärin, leipojan ja keittäjän, sahdin panijan ja lahtarin, makiaisten leipojan, kahvin keittäjän, värjärin, sukan kutojan, kynttiläin kastajan, puutarhurin, voudin, yövahdin ja pikkukaupungeissa puotipalvelijan. Sitä paitsi pitää hänen olla äiti ja emäntä, lasten hoitaja ja opettaja, kyökkipiika, sairasten hoitaja ja miehensä palvelija. Hänen pitää vastaan ottaa ja yksin kantaa kaikki talon harmit ja olla iloinen, vaikka mieluisammin tahtoisi itkeä. Hänen pitää aamulla olla ensimäisen nousemassa ja illalla viimeisen maata menemässä ja mieheltänsä rukoilla rahaa suuren taloutensa tarpeeksi; ken tiesi itkeäkin ennenkuin hirviää niitä pyytää, ja tarhasta huolta pitää paremmin kuin itse tarhapiian. Mutta kaikkein pahin kaikista on, että hänen on tekeminen hävyttömäin palkollisten ja pahantapaisten lasten kanssa, joita yksinään ei joudu kasvattamaan.”

”Mutta mitä tekee mies?” Eukon into lisääntyi oikeen peljättäväksi, eikä nyt olisi ollut miehen hyvä häntä lähestyä. ”Hän kirjottelee hetken ajan kirjoihinsa, käyskentelee ja tupakoitsee siksi että saa tulla valmistettuun pöytään, jossa tekee kaikenlaisia muistutuksia. Sitte juo hän kahvia, käy päivällislevollensa ja sitte käyskentelemään siksi että toti lasi muistuttaa illan tulleeksi. Sitten tulee iltaruoka, jonka aikana moittii naisia ja etsii heidän virheitänsä itsellensä kehotukseksi ja sitten ansioinsa palkkioksi levolle.”

Näin sadatteli eukko miehiä, kuin samassa eräs vanha merikatteini Possenius, kasvinkumppalinsa ja nuoruutensa ystävä, tuli eukkoa tervehtimään. Kukostuksensa päivinä oli hän moniaassa tanssissa samalta ukolta suvainnut likistyksen tapaisen.

Yskästen kysäsi ukko, miten sisar oli jaksanut hänen meriä purjehtiessaan. Hymyellen näytti ukko katselevan nuoruutensa tanssikumppalia.

Punastuen melkein kuin viistoista vuotinen tyttö, pyysi hän ystäväänsä istumaan, kumartaen niin sievästi että meidän aikaiset tytöt tuskin niin osaisivatkaan.

Nuoruuden ystävät istuivat keskustelemaan kuluneista ajoista ja sen aikaisesta nuorisosta, sekä mitenkä silloin oli nykyistä parempi. Siirtyneinä nuoruutensa aikoihin eivät vanhukset huomanneet ajan kulua, ennenkuin ilta-rummun räminä muistutti Posseniusta huoaten kääntymään tyhjään kotiinsa.

Kumarrellen seurasi Tiina-täti häntä porttiin asti, jonka sitte sulki, käyden suojaansa takaisin. Iloisena ja tytyväisenä siitä, että Possenius ei ollut häntä unhottanut, ylisti hän nuoruutensa aikuisia miehiä, jolloin olivat mitenkä vieläkin, arveli eukko, oikein hyvät. Siihen aikaan olivat vaimot vielä onnellisia, tuumaili vanha piika itsekseen.

Eräänä päivänä odottivat koululapset suurta huvia, sillä he tiesivät Tiina-tädin aina pitävän lupauksensa, varsinkin milloin oli uhannut heitä rangaista. Eräs pieni paroni Silfverhjelm oli monta päivää ollut laiska, ja niin tavoin koetellut eukon kärsivällisyyttä, niin että se, antaessaan hälle kotiläksyn sanoi: ”Kuulkaapa lapset! Jos Aatolvi huomenna virheettömästi osaa lukunsa, niin lupaan ensin hypätä tervatynnyriin ja sitte höyhentynnyriin, niin varma olen siitä, ettei se tule osaaman.”

Iloisina erisivät lapset, saatuansa Aatolvin lupauksen, että hyvin oppisi luettavansa.

Kotio tultua kummasteli äitinsä, että poika heti ja ahkeraan puuttui lukemaan. Aamulla varhain oli hän jo noussut lukemaan ja iloisena meni hän kouluun kerrottuansa vanhemmillensa odotetun ilon.

Kumppanit kuulustelivat porttisolassa hänen lukunsa ja riemuksensa havaitsivat hänen osaavan iki-hyvin. Ensimäiseksi kävi hän esiin pitkän lukunsa kanssa, jonka selvästi osasi. Tiina-tädin posket punottivat epäilyksestä, mitenkä ajattelemattomasta lupauksesta pääsisi. Sitte sai pikku parooni paljon ylistyksiä taidostansa, joka oli hyvän muistinsa todiste. Sitte sanoi tahtovansa nyt, samoin kuin ainakin pitää lupauksensa, jos vaan Aatolvin luonto sallisi hänen itse nauraa ja antaa toisten tehdä pilkkaa vanhasta opettajattarestansa, joka hänen hyväksensä oli tehnyt tällaisen ajattelemattoman lupauksen.

Mutta eukko kuin otti asian näin vakavalta puolelta, niin lasten muoto yhtäkkiä kävi totiseksi ja he luopuivat vapaehtoisesti odotetusta huvista, jonka olisivat saaneet opettajansa kustannuksella.

Kyynel silmin vastasi pieni parooni: ei suinkaan Tiina-tädin minun tähteni ole tarvis senlaista tehdä. Tästä alkaen rupeen oikein ahkeraksi. Liikutettuna likisti vanhus kiitollisen lapsen syliinsä.

Vastoin naisten tapaa, oli Tiina-täti hyvin halukas tietämään valtio-uutisia. Hän käski lasten pitää korvansa auki, milloin kotona kuulivat herrain niitä keskustelevan, että muka hänkin saisi kuulla maailman menoista.

Mutta pian huomattiin, kenen asioita lapset ajoivat. Sentähden pilan vuoksi annettiin lasten toisinaan viedä Tiina-tädille varsin eriskummasia uutisia, joita lapset sanoivat kuulleensa ”papalta itseltä.”

Muitten muassa kertoi eräs pieni tyttö kerran, viimes yönä tulleen tiedon, että jäämeren kansasto oli alkanut kapinan ja väkirynnäköllä ottanut itse pohjan navan ja että voittava joukko nyt olisi tulemaisillaan Ouluun, jossa olivat uhanneet kuolijaksi ampua kaikki vanhat piiat ja mamselit.

”Sinä haastelet tuhmia ja panet sekasotkua”, sanoi Tiina-täti lapselle, joka odotti kiitoksia tai makiaista suuresta uutisestansa ja hyvästä muistostansa. Mutta kuitenkin rupesi tädin korvia kuumottamaan. Itseksensä ajatteli hän: joku perä siinä toki lienee; mun on meneminen ottamaan asiasta selvon. ”Te pääsette vapaaksi lapset”, kuului ihanan soiton tavalla heidän pienissä korvissansa ja yhtä sukkelaan kuin eukko oli saanut sinisen kapottinsa, olivat lapsetkin kadulla ja pian jokainen omassa kodissaan, voileivät kädessä.

Tiina-täti kiiruhti likimäisen naapurin luo, saadaksensa todenperäisen selvon tästä tärkeästä uutisesta.

Mutta isäntä oli tämän uutisen levittäjäin kanssa liitossa, niin että se vaan vakuutti asian, joten se eukon silmissä tuli vieläkin toden mukaisemmaksi. Eukko juoksi heti kotiinsa, tuntein mahaansa kivistelevän.

Pelosta väristen kokosi nyt pienen hopea-varastonsa, jonka muka tahtoi ryöstöstä varjella, sitoen sen ja mitä hänellä muuta oli kalliimpaa myttyyn, jonka kätki lastuihin puuvajansa perään.

Tämän tehtyä kiiruhti sisarellensa ilmoittamaan lähestyvää vaaraa.

Tämä oivalsi heti herrojen kurit, lohdutti peljästynyttä sisartansa, joka muka ei ollut joutunut asiaa tarkemmin miettimään. Mutta nyt kuin näki itsestänsä tehdyn julkista pilkkaa, päätti hän ei enää uskoa lasten valtiollisia ilmoituksia eikä niitä enää sietääkkään.

Koko puoleen vuoteen ei Tiina-täti käynyt siinä talossa, jossa hän niin oli petetty, eikä ehkä milloinkaan olisi sinne mennyt, niin oli kumminkin uhannut, jos ei olisi yhtä paljon rakastanut emäntää, kuin hänen hyviä torttujansakin. Nämä viettelivät hänen eräänä helluntaina vastaan ottamaan päivällis-kutsumuksen sinne. Nähdessään iloisen emännän ja muhkeat tortut, hajosi kaikki katkerat muistot eukon mielestä.

Mutta kiusa-puheinen isäntä otti jutuksi päivän saarnan ja sanoi kansan vältelleen että opetuslapset olivat juopuneet paloviinasta, eikä makiasta viinasta. Sellainen erhetys säpitti eukkoa niin, että löi nyrkkinsä pöytään ja niin tavoin kaasi kaikki viini-lasit, jotka siis eukon kanssa todistivat kysymyksen olleen vallasta, eikä paloviinasta. Tästä harmista sai eukko taas maha-taudin niin että hänen täytyi kiiruhtaa kotio, torttuja maistamatta.

Tiina-täti oli ahkera ja tarkka, mutta ei saita. Hän sanoi että köyhiä ja kerjäläisiä ei olisikaan jos vaan kaikki tahtoisivat työtä tehdä eikä laiskotella. Kehittääksensä sellaisia ahkeruuteen antoi hän runsaita manauksia, mutta rahaa ei hänen milloinkaan nähty antavan. Mutta hänen sydämensä kunniaksi tiedämme sanoa, että moni kykenemätön ja köyhä ja monta orpolasta saivat Tiina-tädiltä runsaampia lahjoja kuin olisi luultukaan. Mutta hän ei sietänyt kenenkään määräävän kelle ja mitenkä paljo hänen olisi annettava. Ymmärrettävä on siis äkkipikaisen eukon mielipaha, kuin kerran määrättiin hän kaupungin köyhille maksamaan 2 riksiä. Eukko ei kauan miettinyt. Yht’äkkiä sai suuren kaula-huivinsa ja oli melkein sukka-jaloin juosta kevätlumeen, jos ei olisi kompastunut vanhoin kenkiinsä ja niin lähti ruti kiukkusena erään kaupungin-hallituksen jäsenen luokse valittamaan tuota hänen mielestänsä sopimatonta maksua.

Mutta täällä ei muutosta ollut saatavana, niin että eukko pahoilla mielin ja väsyneenä märin silmin ja märin jaloin tuli kotiinsa. Sitte hän sairastui. Kahden viikon kuluttua oli päättänyt toimellisen elämänsä.

Monta oli hänellä virhettä ja omituisuutta, mutta monta avuakin. Hän oli jumalinen, järjestystä rakastava, toimellinen ja työskentelevä kansalainen. Hän oli rehellinen, yksinkertainen, totuutta rakastava ja luotettava ystävä. Äkkipikainen, mutta ei paha, ei hän milloinkaan puuttunut toisten asioihin. Kuollessansa oli hän lähes 80 vuotinen.

Muuta muistopatsasta ei hän saanut kuin sen, minkä oli rakentanut parhaimpain oppilastensa sydämiin.