Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 23. Makkonen
| 22. Tullimiehen Kalakukko | 23. Makkonen. Satanen muistelmia Pohjanmaalta Kirjoittanut Sara Wacklin |
24. Komennon voima |
Tämä oli rehellinen, toimellinen ja hyvin jaksava talollinen Siikajoen pitäjän Paavolan kappelissa. Hän oli kirkon varaston haltia ja koko pitäjän asiamies milloin joku tärkeä kysymys oli esillä. Makkonen oli köyhille, erittäin hyvä, samoin myös arvostettava vaimonsa. Itse kymmenen lapsen äiti, armahti hän varsinkin orpolapsia. Hän oli työskentelevä ja järjestystä rakastava vaimo, joka varhain totutti lapsensa Jumalan pelkoon ja ahkeruuteen. Väsymättömän isänsä seurassa nähtiin pojat metsässä ja pellolla jokainen voimiansa myöten auttavan häntä; tytöt jakoivat äitinsä vaivoja tarhassa ja aitassa, pellolla ja niityllä. Paitsi sitä oli Makkosen emäntä kaikissa talonpoikais-juhlissa ruuan laittajana ja koko paikkakunnan emäntäin neuvonantaja.
Makkonen eli onnellisena ja tytyväisenä perheensä keskellä ja kiitollisella hartaudella nosti hän silmänsä kaiken hyvän lahjan antajan luokse nähdessään vaivainsa palkan, täysinäiset tähät kesätuulessa aaltoilevan. Myöskin oli hän harrasmielinen mies. Liikuttava oli nähdä ukko Makkosen sunnuntai-iltasina monilukuisen perheensä joukossa havutetussa tuvassa paljastetuin päin pitävän ilta-rukouksia. Omituisen surullisella äänellä lauloi koko väki virren. Sitte luettiin luku raamatusta ja muutamia ilta-rukouksia, veisattiin taas ja perheenisäntä päätti hartauden siunauksella. Ja pyhässä hiljaisuudessa levitti yö leponsa siunatun joukon yli.
Mutta tähänkin rauhan asuntoon löysivät murheet ja huoli. Sitä kohtasi kuoleman raskain lyömä.
Tarttuva tauti oli liikkumassa ja Makkonen oli ensimäisiä, joka vaimoinensa lapsinensa kävi sairaita auttamassa. Pian makasi tämä jalo perheenisä paarilla. Puolisonsa ja kolme vanhempaa lastansa seurasivat häntä parin päivän kuluessa.
Vainajain ympärillä itki seitsemän orpoa, joista vanhin oli kaksitoistavuotinen poika. Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset eivät muuta voineet kuin kyynelin valittaa näin sydäntä särkevää tapausta, sillä heiltä itseltä puuttui neuvoa ja turvaa, joita juuri Makkoselta ja hänen huoneessansa olivat tottuneet saamaan. Mutta kuitenki toimittivat he vainajat kunniallisesti hautaan.
Hautaus-päivänä oli seurakunnan arvostettu kirkkoherra talossa, jossa kokoontuneilta kysyi, kuka ottaisi hoitaaksensa lapset, heidän kodin ja talouden. Kaikki olivat liikutetut, mutta asia oli vaikia ja sieti tuumailla.
Mutta ennenkuin kukaan vielä oli vastannut, tuli talon Pekka-niminen renki, joka ennen oli ollut siisti ja puhdas, nokisena ja ryvöttynä uunin päältä, jossa kolme vuorokautta oli maannut itkien ja syömättä. Itkusta turvottuneita silmiänsä ei voinut nostaa päivää kohden ja kovalla kädellänsä pyhkäsi kyyneleet, jotka väkisin tunkeutuivat eikä hetken aikaan sanaakaan saanut lausuneeksi. Ainoastaan ”voi, voi”, röhisi rasittuneesta rinnastansa nähdessään seitsemän orpoa murhevaatteissaan. Mutta vihdoin nosti hän vainajan vanhimman pojan syliinsä. Melkein huutaen, että saisi äänensä selväksi, sanoi hän: ”kas tässä on isäntäni; häntä tahdon palvella, vaikka palkattomasti, jos hän vaan lupaa ruveta yhtä rehelliseksi ja kunnolliseksi kuin isänsäkin oli sekä pitää huolen pienistä siskoistansa. Kaikki he ovat mulle rakkaat nämä hyväntekiäni lapset.”
Äänin itkien lupasi kiitollinen poika sen, ja myöskin että kaikissa seuraisi vanhan koetellun Pekan neuvoja. Talon toiset palvelijat sanoivat tahtovansa noudattaa Pekan esimerkkiä.
Kirkkoherran sydäntä ilahutti nähdessään tämmöisen jalomielisyyden köyhiltä palkollisilta. Itse tarjousi hän pienten turvattomain neuvonantajaksi heittäin heidän kohtalon kaikkivallan huoleen.
Äitin siaiseksi lapsille ja emännäksi valittiin vanha hyväntapainen sukulainen. Sitte tarkastettiin talon raha-asiat ja nähtiin että vastoin luuloa talo vielä oli suuressa velassa, vaikka kaikki korkorahat, ruununverot ja osa ostosummasta olivat maksetut. Kuultuaan tämän, tuli tuo kaksitoista-vuotinen isäntä yhtäkkiä miehuulliseksi. Vakavalla äänellä sanoi hän tahtovansa yksin maksaa isä-vainajansa velan eikä tahtovansa siskojen sitä jakavan, sillä hän toivoi Jumalalta voimaa.
”Pidä lupauksesi poikani ja tapahtukoon sinulle niinkuin uskot”, sanoi kirkkoherra.
Syvissä mielin kävi kirkkoherra talosta, jossa oli löytänyt niin vahvan uskon, niin jaloja ajatuksia ja niin paljon hyviä avuja, joitten nimeäkään nämä yksinkertaiset ihmiset eivät tunteneet.
Seuraavana päivänä tuumaili nuori isäntä Pekan kanssa mitä olisi myytävä, että saataisiin hautausta varten otettu velka maksetuksi.
Pekka sanoi siihen vaan tarvittavan saada pari tynnyriä tervaa myydyksi, mutta sittepä oli isännän itsen välttämättömästi kaupunkiin matkustaminen, sillä Pekan ja toisen rengin täytyi pysyä kotona muissa raskaammissa töissä.
Matka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Kolme tervatynnyriä pantiin hevosen perään sillä tavoin, että ne itse pyörinä, ilman ajokalua pyörivät vetäjän perässä. Tällä tapaa Suomen maamiehet tavallisesti kulettavat maata myöten vietävää tervaansa. Pari naapurimiestä myöskin matkusti kaupunkiin, niin että nuorella Matti Makkosella oli matkaseuraa.
Parin vuorokauden kuluttua tultiin Ouluun. Silloin oli pimiä syysilta. Matkakumppanit kääntyivät jokainen majataloansa kohdin ja heittivät Matin yksinään kadulle. Poika-poloinen ei yksinään minnekään osannut ja isänsä Matkatalon nimen oli hän unohtanut.
Pimeys lisääntyi aina. Lisäksi rupesi satamaan lumiräntää eikä yhtään ihmistä näkynyt kadulla. Siinä nyt seisoi poika-rukka läpimärkänä sateesta ja värisevänä vilusta. Hän ajoi muutaman askeleen väsynyttä hevostansa ja seisahtui taas. Kynttilät sammuivat ikkunoista eikä hän vielä tietänyt missä saisi yösijaa. Myöskin pelkäsi hän yövartiain tulevan viemään hänen arestiin, jolla matkakumppaninsa olivat häntä peljättänyt. Poika-poloinen oli ihan neuvoton. Mutta juuri samassa sattui hän muistamaan Jumalaa ja kotona olevia pieniä rakkaita siskojaan, jotka rauhallisesti lämpösessä makasivat. Tämä häntä vähä lohdutti ja kuivasi hänen kyyneleensä. Rohkeammin ajoi hän kirkkokatua myöten, mutta sekin päättyi rantaan eikä vielä näkynyt tulta eikä ihmisiäkään. Pari tähteä, jotka pilkottivat pimeässä muistuttain taivasta ja sitä lohdutusta mikä sieltä tulee, niitäkään ei hän huomannut.
Mutta poika-poloisen tila tuli yhä kurjemmaksi. Valuvin kyynelin ja helisevin hampain päätti hän vihdoin kolkuttaa yhden apteekin ovea, josta vielä näki tulen pilkottavan.
Ovi avattiin ja liikutettuna pojan hädästä, annettiin hänen ajaa kuormansa pihalle. Herra johdatti sitten pojan lämpöseen suojaan, ensin annettuansa hänelle lasin punssia lämmitykseksi. Kiitollinen lapsi nukkui pian.
Kuin itse talon herra aamulla näki pojan ja kuuli hänen kertomuksensa, tarjousi itse ostamaan tervan ja antamaan pojalle majatalon. Apteekin isännällä, näet, oli kauppaoikeudet, syystä että oli nainut rikkaan kauppiaan lesken ja myöskin että oli ensimäisen apteekin toimittanut Ouluun. Talon tytöt olivat pojalle antaneet viiniä ja makiaista ja mieluisasti olisi tähän jäänyt, mutta sanoi isänsä jääneen entiseen majataloon 14 riksiä velkaa, jotka ensin olisivat maksettavat, vaikka isänsä kyllä oli aikonut siitä muuttaa, sillä hänelle oli siellä monasti tehty vääryyttä.
”Jos tahdot, sanoi apteekin herra, niin saat minulta ne rahat. Ne saat vastedes maksaa, myöskin maksan talon-velkasi samoilla ehdoilla.”
Mutta nytpä oli Matti iloinen. ”Eläissäni en unhota teidän hyvyyttänne”, lausui hän kyynelsilmin puristaen tuon hyvän herran kättä. Vakavasti lausui poika tämän lupauksen, jonka rehellisesti pitikin.
Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimäisen kaupunkimatkan jälkeen istui köyhä leski halvassa mökissään Kajaanin tullin luona Oulussa; kolme valjua ja näljästynyttä lasta istui hänen ympärillänsä. Hän oli heille jakanut viimeisen leipänsä ja käskenyt heidän mennä maata, etteivät enää pyytäisi ruokaa, jota hänellä ei ollutkaan. Tottuneet kuuliaisuuteen ja kärsimiseen, tekivät lapset niin. Lukivat iltarukouksensa ja tahtoivat nukkua, mutta näljän vaivat karkoittivat lapsuuden makean unen heidän silmistänsä.
Äiti luuli heidän jo nukkuvan, kuiskasi siis vanhalle Reetalle, joka nyt palkattomana ja pitäen oman ruokansa, jonka kehräämällä ansaitsi, palveli leskeä ja hoiti pieniä – tälle kuiskasi äiti, pitää siitä huolta että nuorin kuusivuotinen tyttönsä ei ottaisi ainoaa jäljellä olevaa leivän kappaletta, joka oli säästettävä kaikille aamiaiseksi, jos ehkä nyt ei saisi rahaa työstä, jota meni kotio viemään.
Mutta tyttöpä ei nukkunutkaan vaan oli kuullut kaikki. Hän myöskin tiesi veljeinsä ei nukkuvan ja aina valmis heitä ilottamaan juoksi kaapin luokse ja sitten ulos pihalle. Reeta luuli hänen nyt vieneen leipäkappaleen ja juoksi voimiansa myöten näpistelijän perässä, vaikka leiniset jalkansa olivat kyllä kankeat. Tyttö huusi veljiänsä avuksi, mutta nähdessään eukon kömpelömäisen juoksun, ne eivät naurulta päässeet paikastakaan. Tehden satoja mutkia vältti tyttö joka kerta tuon kömpelön eukon. Mutta vihdoin antautui tyttö vangiksi, näyttäen tyhjät kätensä. Hän ei leipää ollut koskenutkaan, tahtoi vaan huvittaa veljiänsä ja toimittaa eukolle terveellistä liikuntoa. Vaikka väsynyt ja hengästynyt, nauroi tämä tytön juonta.
Ken köyhyyden kurjuutta ei ole koetellut, se ei voi aavistaakaan niitä tunteita, joita liikkuu tarvitsevan sydämmessä käydessään lastensa puolesta rikkaalta apua anomassa. Leski sai vastaukseksi: ”tulkaa huomenna jälleen, niin saatte työstänne maksun.” Neuvottomana tuli hän takaisin eikä koko yönä tullut unta hänen silmiinsä. Hartaan rukouksen perästä rupesi auringon nostessa taas työhönsä.
Yht’äkkiä kuuli kärryin jyrinän. Katsoessaan ulos näki hän maamiehen ajaneeksi pihalle ja nostelevan säkkiä rapuille sekä tahtoen kenenkään näkemättä mennä pois. Leski tunsi miehen olevan Makkosen. Ujona ja punastuen pyysi mies anteeksi että muka vasta nyt voisi maksaa vanhan velkansa.
Kumpikin oli kyyneleihin liikutettu. ”Sinä Matti, et minulle ole mitään velkaa”, sanoi leski. ”Minkä isälleni olit velkaa, se oli perillisille maksettu.”
”Teidän sukua minun tulee ikuisesti kiittää”, sanoi kahdeksan lapsen isä, ”älkää hyljätkö sitä pientä palkintoa, minkä voin tehdä hyväntekijäni tyttärelle. Unhottaisinko minä milloinkaan, mitenkä hyvä olitte minua kohtaan orpona ollessani.”
Jumalan suomasta ja kiitollisen Makkosen toimesta pääsi leski hädästänsä ei vaan tällä erää, mutta monta muutakin. Sillä niin kauvan kuin lapset olivat pienet, toi mies joka vuosi leskelle maa-tuotteitansa ja vielä lisäksi oli se niin hellätuntoinen, että aina sanoi maksavansa vanhoja velkoja.