Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 33. Leikki ja tosi
| 32. Hän matkustaa edemmäksi | 33. Leikki ja tosi. Satanen muistelmia Pohjanmaalta Kirjoittanut Sara Wacklin |
34. Monius’en Liisu |
Monta vuotta takaperin oli Oulussa koulunopettajana kaksi nuorta maisteria, Falander ja Holm, jotka olivat yleisesti arvostetut, ei vaan taitoansa ja virkaintonsa, vaan vielä enemmin sen isällisen lempeyden vuoksi, jolla nuorisolle jakoivat tietohalua, jota toiset, raakalaisen tavalla ruoskimalla, turhaan kokivat nuorisoon ajaa, järjen ja terveyden vahingoksi.
Falander ja Holm olivat parhaimmat ystävät, melkein eriämättömät milloin virkansa niin salli, mutta Falander kun paitsi sitä oli opettajana erityisessä perheessä, jossa asui, niin eivät saaneet olla niin paljon yhdessä kun muuten olisivat tahtoneet. Molemmat ystävät olivat hyvät pyssymiehet, jotka vapaa aikoina harjoittivat metsästystä ja kalastusta.
Eräänä päivänä olivat Falander ja Holm suostuneet metsästys-matkasta, johon Holm määrähetkenä olisi tuleva Falanderia hakemaan, jolloin kaikki piti olla valmis.
Määrä-ajalla kävi hän ystävänsä luokse ilomielissä saada huokua metsän raikasta ilmaa. Mutta ihmeeksensä ei tavannut ystäväänsä kotona. Parin minuutin kuluttua kuuli hän hänen tulevan ilosesti laulaen vanhaa metsästys-laulua.
Yht’äkkiä tempasi Holm seinästä pyssyn ja sen kanssa, asettui vahdiksi oville, mutta sitten tarkotti pyssyn ystävänsä rintaa kohden leikillisesti lausuen: herra, henkenne tai rahat!
Naurahtaen otti Falanderikin ystävänsä pyssyn ja viritti sen hanan. Kunnes nyt tarkottivat toinen toistansa, lausui Falander ilosesti: kyllä minä osaan rosvot huoneestani karkottaa.
Holm keskeytti: kuole rosvo, ja samassa lähti säken lataamattoman pyssyn lukosta.
Mutta samassa laukasi Falander pyssynsä. Se laukesi räjähtäen.
Paukahuksen kuultua juoksi väkeä sisälle ja molemmat ystävät makasivat veressä.
Ensin ei tiedetty kumpika, vai molemmatko olivat haavoitetut. Se joka todellisesti oli, se virkosi ensin. Heikolla äänellä syytteli hän omaa varomattomuuttansa puolustaen ystäväänsä, jolle oli unohtanut sanoa pyssyn nyt vastoin tavallisuutta olevan latingissa.
Hän pyysi Jumalalta anteeksi itsellensä ja toivoi kaikkein ihmisten anteeksi antaman syyttömälle ystävällensä, jota sydämmellisesti rakasti ja jonka anteeksi-antamista vielä toivoi saada kuulla. Enempää ei onneton Holm voinut lausua ennenkun kuolema päätti kitumisensa.
Pelästyneenä tästä kauheasta onnettomuudesta, oli Falander mennyt pyörryksiin. Mutta kaikkia keinoja käytettyä, virkosi hän kuitenkin vihdoin, mutta ei selvämieliseksi. Hän ei tietänyt mitä oli tapahtunut; se oli hänestä vaan hirveä unennäkö. Muuten ei olisi luullut sitä mahdolliseksi, mutta sepä asia kuin Holmin ei näkynyt sairasvuoteensa ääressä. Vihdoin sanoi hän: tottapahan lienee kuollut, kosk’en häntä nähdä saa.
Kymmenen viikkoa oli hän hourauksissa maannut, kunnes eräänä yönä karkasi vartioiltansa. Lakana vaippana, kävi hän hahmon tapasena pimeää katua myöten ystävänsä asuntoon. Täällä kolkutti hän niin tunnetulla tavalla porttia, että ystävävainajansa vanha emännöitsiä kummastellen kävi heti avamaan.
Kauan kilisteli eukko säppiä, ennenkun sai portin auki ja tulian silmät soastuksi aina kirkkaasta lyhdystänsä. Nähdessään sairaan huusi hän: ”Herra Jesus,” ja oli pelästyksestä pyörtyä, luullen isäntä-vainajansa kummituksena käyskelevän, miten myöhemmin itse kertoi. Mutta pian rohkasi hän luontoansa, ja vaikka ruti-pelästyneenä, lausui hän hahmolle: mene takasin hautaasi; kuolleitten ei ole elävien kanssa tekemistä. Sitte sulki hän kummitukselle portin.
Raikas yöilma virvotti sairaan ihan selväksi, niin että heti ymmärsi eukon pelästyksen ja oman onnettomuutensa seurauksen. Hermottomana uupui hän lumiselle kadulle, josta vartiansa hänen pian löysivät.
Kauan taistelivat sitten hänestä elämä ja kuolema, siksi että nuoruutensa väkevyys vihdoin voitti ja hän parani suremaan kauhian tapauksen ja unhottamattoman ystävänsä muistoa.
Terveeksi tultua kävi Falander itseänsä syyttämään ystävänsä surmaajaksi ja hän tuomittiin puoleen hengen rangaistukseen.
Sitten muutti hän toiselle paikkakunnalle jossa sairasmielisenä eli korkeaan ikään, yleisesti arvostettu hyvänä kansalaisena ja perheen isänä.