Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 34. Monius’en Liisu

33. Leikki ja tosi

34. Monius’en Liisu. Satanen muistelmia Pohjanmaalta Kirjoittanut Sara Wacklin

35. Pohjanmaan jättiläinen

Monius oli reipas, rehellinen ja toimellinen merimies niin kauan kun oli merellä ja sen myrskyissä, mutta kodon rannalle päästyä oli hän raskasmielinen ja alakulonen. Kunnes ystävänsä iloitsivat päästä tyyneesen satamaan oman kattonsa alle ja omaistensa luokse, niin Monius taas palasi sinne raskaalla sydämmellä, sillä tuo harjaantunut merimies ei yhtä helposti voinut kestää niitä myrskyjä, jotka odottivat häntä kotona, kun kesti tuulten ja meren myrskyt, vaikka kyllä hänkin halusi nähdä rakastettuja kolmea lastansa, jotka täytyi heittää elatuksen hankkimisen vuoksi. Murhemielin täytyi hänen heittää pienensä juomari-äidin halttuun, joka humalapäissä lapsiraukkoja pahasti rääkkäsi. Milloin pieksi hän niitä eikä antanut ruokaa, milloin taas ajoi heidät alastomana ulos talviyöhön, jolloin surkuttelevat naapurit usein kätkivät heidät raivolta äidiltä, milloin taas lymyivät he itse johonkin navettaan tai latoon.

Vanhin tytär Liisu oli erinomasen kaunis lapsi. Vaikka luonnoltansa kärsivä ja hiljainen, näkyi silmistänsä jotakin sanomattoman murheellista, mutta ei urhoollisuuden puutetta. Rääkätty lapsi ei kuitenkaan usein nostanut silmiänsä maasta, paitsi silloin kun ne loi taivasta kohdin sieltä rukoillen apua ja lohdutusta.

Liisun terveyden ei toki näyttänyt kärsivän tuosta kovasta käytöksestä. Mutta silloin vaan vaalistui ruusunpunanen poskensa kun äiti kidutti hänen pieniä siskoja, joita hän aina koki puolustaa ja varjella juopuneen äidin hurjuudelta. Kärsivällisesti otti hän ne lyönnit, jotka niille olivat aiotut ja joita saikin kaksin-kertasesti, jos vaan onnistui pelastaa heitä julmasta käytöksestä.

Oppihalusen tytön suureksi hyödyksi ja riemuksi oli isänsä talossa asumassa eräs rouva Hongel, joka piti koulua varakkaimpain lapsille. Hyyri-ehdoissa oli se määritys, että tyttö saisi täällä opetusta nauttia. Hyvä opettajatar pian oppi tuntemaan tytön onnettoman tilan kodissa ja kohteli siis tätä surumielistä lasta äidillisellä helleydellä. Hän neuvoi häntä luottamaan Jumalaan ja teroitti hänelle ahkeruutta ja työskentelemistä. Liisu sai myöskin oppia kaikkia senaikasia naiskäsitöitä. Mutta mitä enemmän sivistyneeksi tuli tämä 12 vuotinen tyttö, sitä enemmän alakuloiseksi ja mustamieliseksi näytti hän tulleen, niin että kumppaniensa leikit eivät häntä ensinkään huvittaneet. Enimmästi pysyi hän työnsä ääressä ja hyväin tapainsa sekä ahkeruutensa tähden tuli hän niin rakastetuksi että villiluontonen äitinsäkin rupesi hänelle osottamaan jonkunlaista sääliväisyyttä ja arvoa. Hänen tähtensä koetti se jonkun ajan hillitä viinahimoansakin.

Lyhyen taudin ja pitkäin murhetten perästä kuoli ukko Monius. Tunnon soimauksista käytöksestänsä vainajaa vastaan, kääntyi leskensä kahta kiukkusemmin viinahimoseksi ja oli taas oikein pahalaisen tapanen, ei vaan lapsiansa, mutta myös niitäkin kohtaan, jotka koettivat niitä puolustaa.

Tähän aikaan oli Liisu kuustoista-vuotinen ja murhepuvussansa niin ihana, ettei hän itse sitä milloinkaan olisi voinut luulla, yhtä vähän kun sitä ajattelikaan. Vaikka kyllä oli tottunut kärsimään, niin oli rakastetun isänsä kuolema hänestä ollut muita murheita raskaampi. Jumala oli tytön ainoa lohdutus ja koeteltun kristityn tapasena valmisti itseänsä tyttö ensimäiselle ehtoolliskäynnillensä, johon monta siunausta ja esirukousta seurasi häntä niiltä jotka tunsivat tyttö-polosen onnettoman tilan.

Surullisesti oli Liisu taas elänyt koettelemisen ajan. Häntä rakastettiin ei vaan sulon muotonsa, vaan vielä enemmin hyväin tapainsa, ahkeruutensa ja siskojansa kohtaan osottaman helleytensä tähden.

Mutta isän kuoltua tuli koti hänelle kärsimättömäksi. Hän halusi päästä näkemästä äidin hurjuutta jota lapsen oli niin vaikea nähdä.

Eräs nuori, Hildén-niminen kultaseppä Raahesta pyysi häntä vaimoksi. Hän tosin sitä ei paljon tuntenut mutta hänelle sanottiin sen olevan kunniallisen ja varallisen miehen.

Päästäkseen onnettomasta kodista ja voidakseen ehkä hankkia sisko-poloisillensa jonkuntapaista pakopaikkaa, otti hän tarjomuksen ja jonkun ajan kuluttua pidettiin häät. Aavistaen pahaa, matkusti nuori rouva miehensä kanssa sen kotiin, heitettyänsä liikuttavat jäähyväiset siskoillensa, joitten eduksi mieluisasti olisi oman onnensa heittänyt.

Mutta kauan ei ollut nuori rouva uudessa kodissaan, ennenkun huomasi yhtä pulaa välttäessä joutuneen toiseen, ehkäpä vielä pahempaan. Hän havaitsi että miehensä oli pahanpäiväinen juomari. Tämän älyttyänsä oli hän kääntyä mielipuoleksi. Kaikki lapsuutensa ja nuoruutensa kärsimiset tulivat nyt mieleensä. Mutta hän salasi kyyneleensä kaikilta ja päätti kärsivällisyydellä ja helleydellä muuttaa miehensä tavat säännöllisiksi.

Mutta kaikki yrityksensä luovuttaa häntä niin juurtuneesta viasta, olivat turhat. Vielä eivät olleet monta kuukautta oltuna yhdessä, kunnes mies eräänä iltana tuli kotio pahassa humalassa ja alkoi piestä vaimoraukkaansa siitä syystä, ettei se muka milloinkaan sanonut häntä vastaan, jota ei voinut kärsiä.

Onneton vaimo, joka ei hirvinnyt näyttää surevaa muotoakaan, antautui nyt kauhiampaan epäilykseen ja ajatteli jo itse surmaamistakin. Hurjana juoksi hän heittäytymään kaivoon, mutta luopui toki siitä päätöksestä ja kävi takasin kotiinsa; täällä lankesi hän kaikkinäkevän eteen palavalla hartaudella pyytäen rohkeutta ja voimaa kärsiä kovaa kohtaloansa ja säästämään lapsensa henkeä, josta oli vastaava Jumalalle. Selvettyänsä viinasta näytti Hildén katuvan käytöstänsä vaimoansa kohtaan, jonka kärsivällisyyttä selvänä ollessaan piti suuressa arvossa. Toivoen isän nimeä, kohteli hän häntä jonkun ajan paremmin, mutta vähän ajan pojan syntymisen jälkeen rupesi taas entistä elämäänsä pitämään.

Kolkkona sateisena syysiltana kahdeksan vuotta myöhemmin, istui laiha, valju, itkevä, nuori vaimo kolmen nukkuvan lapsen kanssa kärryillä. Tuuli riipotti äidin hiuksia, joilla koetti peittää nuorempaa lasta, joka makasi äidin rinnoilla kunnes toiset olivat huivilla ja muilla vaatteilla käärityt ja makeasti nukkuivat, päät äidin polvea vasten.

Vilustuneena ja märkänä sateesta, istui vanha maamies harmaassa sarkanutussa kärryjen edessä. Epäilevä kyytimaksusta, jupisi hän naispuolista, jotka pentujensa kanssa kuleksivat maanteitä kaikissa koiran ilmoissa. Sill’aikaa ajoi hän Limingan tullista Ouluun.

Kärryt seisahtuivat Monius’en portilla, jota kyytimies kolkutti. Vanha äiti, joka nyt sattui olemaan ihan selvä, kävi itse avaamaan. Liikutuksella vastaan otti hän onnettoman tyttärensä lapsinensa. Vilusta värisevinä vietiin he lämpimään suojaan. Äiti arvasi koko heidän onnettomuutensa, vaikka Liisa vaan itki, eikä monta sanaa lausunut. Vast’edeskään ei hän ensinkään valittanut; sanoi vaan tahtovansa vuorata itsellensä ja lapsillensa pienen eri huoneen ja sitten työllä koettaa hankkia eläkkeensä.

Jo seuraavana päivänä muutti hän pieneen tupaperäseen kammariinsa jonka etusuojassa asui hyväntapasta työväkeä.

Murheinensa yksinään ja ahkerasti työskennellen eli Liisu täällä lapsinensa. Ompelemissa kaupungin rouville ansaitsi hän tarpeensa, sillä ne suosivat niin tätä ahkeraa, hyväntapaista äitiä, ett’ei heille milloinkaan puutosta tullut. Vanhin poika, seitsemän vuoden vanha, sai ruveta käymään koulua.

Rauhallisen elämänsä ja mielensä levon kautta rupesi nuori äiti vast’uudesta kukoistamaan. Hän ei ikävöinyt miestänsä, jota ei milloinkaan ollut rakastanut ja joka hänelle oli niin paljon kärsimistä laittanut ja jonka tiesi olevan kotipaikallansa omaistensa joukossa.

Hiljaisessa Jumalan pelvossa oli Liisu täällä elänyt vuoden, miehestänsä mitään levottomuutta vaikuttavaa tietoa kuulematta. Mutta eräänä päivänä sai hän käskyn tulla kansseliin. Siellä käskettiin hänen palaamaan miehensä luoksi, joka laillisesti oli sitä pyytänyt, jos ei tahtoisi tulla sinne viedyksi ruunun kyydillä.

Sanaakan vastaamatta, horjui hän valistuneena ulos ovesta.

Mustamielisenä kiiruhti hän äitinsä luokse, jossa vanhin poikansakin sattui olemaan. Säikähtyneenä tyttärensä kamalasta muodosta kysyi äiti, olisiko hän kipeä. Liisu vastasi vaan lyhyesti ”en”, otti lapsensa kädestä, taluttaen sen kotio.

Kalman valjuna kävi hän etuhuoneen lävitse, sanoi siinä asuville ei voivansa hyvin ja että rauhassa tahtoi nukuttaa lapsiansa. Sitte otti, miten usein ennenkin, avaimen ovesta. Hänen suojastansa ei nyt muuta kuulunut kun laulu, millä tavallisesti nukutti lapsiansa:

”Nuku nuku nurmilintu.

Väsy väsy västäräkki!

Herra sinun herättääpi,

Vitsan varpu virvottaapi,

Koivun oksa oikaseepi.

Nuku nuku nurmilintu”.

Laulun vaikettua ei sieltä hiiskaustakaan kuulunut. Mutta parin tunnin kuluttua kuultiin äidin surullisen somalla äänellänsä laulavan hautausvirttä ja itkevän. Sitten oli siellä ihan haudan äänettömyys.

Ei hengenvetoakaan kuulunut ennenkun Liisun äiti kävi tupaan. Hän tuli kysymään miten oli tyttärensä terveys, sillä kun hänen viimen näki, luuli hänen kipeäksi.

Tuvan väki vastasi, että Liisu kammarissaan nukutti lapsiansa, miten tavallisesti, joka iltapäivä.

Äiti kolkutti hiljasesti ovea, jonka Liisu heti avoi. Muotonsa oli totinen mutta ei sekaantunut, vaan muutaman tunnin kululla oli se niin muuttunut, että vaikea oli tuntea tätä hahmoa samaksi, vielä eilen niin kukoistavaksi äidiksi. Muoto oli kalman valju, kylmä hiki tiukkui, otsasta, pitkät mustat hiukset riippuivat hartioilla ja outo välkyntä iski silmästä kun kohtasi äitinsä lausuen: ”tulkaa vaan; elkää peljätkö murhaajan enempää hahaa tekevän.”

Äiti nääntyi kauhiasta näöstä.

Vuoteelle oli levitetty puhdas vaippa, sen päällä kolme pientä poikaa lumivalkeissa paidoissa, suut naurussa ja kädet pantu ristiin, puhtaat ja valmiit hankittaviksi.

Liisu näytti ne äidillensä, sanoen kolkolla ilolla: katsokaat äiti, nyt ne rakkaat lapset eivät enää milloinkaan kidu. Minä se olin, joka pelastin heidät kaikista elämän vaivoista ja murheista. Jos te äiti olisitte minulle tehnyt samoin, niin voisi sanoa, että kerrankin olisitte tehnyt äidillisesti. Minä sain voimaa korkeudesta pelastaa lapseni kaikesta, mitä itse olen kärsinyt. Nyt he kaikki ovat Jumalan enkeleitä! hänen kunniassansa rukoilevat he nyt onnettoman äitinsä puolesta.

Sitten rupesi hän katkerasti itkemään, mutta herkesi pian ja sanoi kansalle, joka oli kokoontunut oven luo kauhistavaa tapausta katsomaan: joutukaa noutamaan oikeuden miehet, sillä murhaaja on rangaistava.

Sitte laski hän polvilleen lastensa ruumisten viereen, suuteli ja kyyneleillänsä kasteli niitä. Itkien suuteli ja litisti hän satoja kertoja vanhimpaa poikaansa, pyytäen anteeksi, että oli hänelle tehnyt pahaa. Hienolla rihmalla oli hän nukkuessa kiristänyt heidät kaikki. Tämä poika yksinään oli herännyt, vaikka ei sekään oikein selväksi, ennenkun murha oli tehty. Hän vaan katui sitä kipua, jonka niin tavoin hänelle saatti, mutta ei tekoansa, josta kuitenkin sanoi ansaitsevansa kovimman rangaistuksen.

Pian tuli poliisi noutamaan murhaajaa. Ne vaikka kyllä virassansa olivat tottuneet kovaksi, liikkuivat kuitenkin nähdessään rikollisen äidin surua erotessaan kuolleista lapsistansa. Sitä sydäntä särkevää näkyä ei voi kirjoittaa. Kaikki läsnäoliat päästivät säälimisen kyyneleitä, eikä yksikään voinut tuomita häntä.

Murhaajan palavain rukousten näytti päässeesi armahtajan istuimen eteen, sillä sisällinen rauha ja juhlallinen tyyni näkyi koko olennossansa heittäessään läsnäolijoille jäähyväset ja pyytäen anteeksi, jos ketään olisi pahottanut.

Sitte sanoi vahtimiehille olevansa valmis lähtemään ja spartalainen vaimon urhollisuudella, jota moni kovasydäminen piti paatumuksena, kävi hän vankeuteen.

Kun ensikerran kävi tuomio-istuimen eteen, näytti hän olevan, ei pelkurin eikä ujon, ainoastaan kärsiväisesti odottavan sitä tuomiota minkä saisi. Oikeuden jäseniä ja kokoontunutta väkijoukkoa kummastutti nähdä miten äkkiä oli vanhentunut ja mikä syvä murhe asui muodossaan, joka muuten näytti aivan syyttämättä.

Hiljaisesti ja selvästi vastasi hän tuomarin kysymyksille. Armahtaen sanoi tämä sitten kun itseteko oli omistettu: te ehkä äkkipikasuudessa, ettekä täydellä tarkotuksella tätä kauhistavaa työtä tehneet?

Päinvastoin herra, vastasi vanki, tein minä murhan pitkän aikomuksen jälkeen ja vahvasta päätöksestä. Minä tiedän ansaitsevani rangaistuksen, jonkatähden omistankin kaikki.

Mikä saattoi teidät tähän hirvittävään työhön, kysyi tuomari.

Maalliselle tuomarilleni, sanoi hän, olen nyt velvollinen ilmottamaan sen, minkä kauan olen kätkenyt vaivatussa sydämessäni ja jonka Jumala yksinään tietää. Omista nuoruuteni kärsimisistä en huoli mitään puhua, ainoastaan siitä, mitä juoppoudessa petomainen isä teki viattomille lapsilleni. Kahdeksan vuotta ininä kärsiväisesti kestin kaikki, mitä ihmisvoimassa on mahdollista, kunnes mieheni taas eräänä iltana raivona ja juopuneena tuli kotio. Heti paikalla ajoi hän vanhemmat pojat puoli nukkuneena vaatettomina vuoteiltansa kylmään pimiään syysyöhön. Hurjana ja kiroillen otti hän nuorimman kehdostansa ja viskasi sen seinään. Kiukutetun tiikerin tavalla työnsin minä hänen sivulle, tempasin lapsen luokseni, löysin toisetkin ja vanha laupias talonpoika ajoi meidät tänne.

Mutta milloinka päätitte surmata lapsenne?

Pienteni nälästä ja vilusta sinä kauhiana yönä valittaessa ympärilläni kärryillä, tein minä Jumalalle sen kauhian lupauksen, että ennen itse päättäisin heidän onnettoman elämänsä, kun enää laskisin heitä julman isänsä rääkättäviksi. Mutta nytpä minua siihen taas oikein vaatimalla vaadittiin. Te ette tiedä herrat, miksi äidin sydän voi kääntyä, pelastaaksensa lapsensa onnettomuudesta, lausui hän surumielisesti.

Mutta hirmuista ja ennen kuultua ei ole, että äiti täysin tahdoin yht’aikaa surmaa kolme lastansa.

Itkien vastasi vanki: olinhan minä kaikkein heidän äiti. Kaikkia rakastin minä yhtä paljon. Kenenkä minä heistä olisin jättänyt tähän kitumisen mailmaan? En ainoatakaan rakkaistani tahtonut jättää kärsimään sitä, mitä itse olen kärsinyt.

Riemuitsevalla katsannolla ylöskohdin lisäsi hän: nyt ne pienet enkelit rukoilevat Jumalaa onnettoman äitinsä puolesta! minä tulen pian, minä tulen armaat lapseni, kuiskasi hän hymyellen, ihan kun todellisesti olisi heidän nähnyt. Mutta tämä mielen-liikutus koski häneen niin väkevästi, että hoipertui ja oli pyörtyä, kunnes pari läsnäolevista rouvista tarjoivat hänelle tuolin ja lasin vettä.

Vanki virkosi heti, lankesi polvilleen surkuttelevan rouvain jalkain eteen, lausuen: Jumalan tähden, älkää lähestykää niin suurta pahantekiän, kun minä olen, suurin syntinen jota maa kantaa! ihmisiltä en ansaitse laupeutta – ainoastaan Jumalalta, joka näkee, tuntee ja anteeksi antaa äidin sydämelleni.

Istunta oli loppu ja kaikki säälivät liikutettuina vankia, vaikka kauhistuivat työtänsä.

Vaikka hän pyysi armoa saada kuolla, tuomittiin hän saamaan korkeimman ruumiin rankaistuksen, julkisen kirkkosakon ja elinaikasen vankeuden. Kuoleman rankaistukset olivat jo silloin Suomessa lopetetut. Miehuullisesti kärsi hän Oulussa ruumiin rankaistuksen ja vietiin sitten Lappeenrannan kuritushuoneesen. Täällä hipui hän vähittäin sisällisestä surusta, mutta eli kuitenkin monta vuotta hiljaisena ja Jumalaa pelkääväisenä. Mutta tekoansa ei hän milloinkaan oikein katunut, vaikka sen nöyrästi tunnusti Jumalalle ja ihmisille. Hyvän käytöksensä tähden voitti hän kuritushuoneessa sekä vartiainsa että kumppaneinsa suosion.