Silmänkääntäjä/1:n näytelmä
| Silmänkääntäjä 1:n näytelmä Kirjoittanut Pietari Hannikainen |
Silmänkääntäjä/2 Näytelmä/1. Kohtaus |
Oluvinen. (Tullen Helsingistä kotiinsa) Voin vedon lyödä, ettei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minun, hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, etten minä ole Herra; ja millainen? Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotki halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko etteivät nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni; vaan mitä? Tuossa näen, Liisa jo tulee ja kirkkovaatteissaan — hahaha!
Liisa. (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle nyykistäen polviansa tervehtiessään.)
Oluvinen. Kumoron Liisapetty!
Liisa. (Itsekseen.) Ah! mikä nuori, kaunis Herra! Varmaan Hovin vieraita? (Kovasti Oluviselle) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni — ja olen odotellut häntä — —
Oluvinen. Viipyväksi? hi hi hi! —
Liisa. Ikävöinytki — (hiljan) Ah mikä lusti Herra! voi jos Jussi — tulisi!
Oluvinen. (Lähenee Liisaa) Voi jos Jussi ei tulisi! (antaa suuta Liisalle, joka katsoo alas.)
Liisa. (Hiljaan) Mikä makia muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.
Oluvinen. (Tutusti) Liisa!
Liisa. Mitä? Jussi! Sinä Jussi? Hui! kuin säikähin, kuin luulin — —
Oluvinen. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.
Liisa. Niin, milloin minä ennen sinua olen paennut?
Oluvinen. Mutta ethän minua tuntenutkaan.
Liisa. Vielä sanot! ken sinua muut olis tuntenut tuollaissa? Mutta Jussi! toellako nyt vaatteesi tuollaiseksi olet muuttanut?
Oluv. Ihan toella, Liisaseni!
Liisa. Mitä? minä en ymmärrä, vain olet sinä hulluna?
Oluv. Sinulla, Liisa! näetsen on liian vähän ymmärrystä. Tilallissa olimme talonpojat; nyt tilatoina, nyt näetsen elämme Herroiksi; ymmärrätkö sen?
Liisa. Ja syömättä. Voi, voi! Jussi parka! huomeseksi ei ole leivän murua kotona, ymmärrätkös sinä nyt sen?
Oluv. Sen? Liisa! Sitähän minä olenki tutkinut, ajatellut ja aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta, kun tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.
Liisa. Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ettei ole leivän murua kotona.
Oluv. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsiki? Ei eukkoseni! Minä näetsen olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien isänisät mailman alusta asti.
Liisa. Joko senki olet oppinut: elämään syömätä?
Oluv. Sinä haastat kuin leikatusta lampaan päästä. Kaupungissa, näetsen Liisa, nä’in minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä lypsävän — viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkasin — totuuden hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkialla.
Liisa. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?
Oluv. Enemmän kuin luulisit; Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja viekkaus maailmassa auttavat välemmin, kuin työ ja ansio. Esimerkiksi, näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhatta vuotta se jo on siinä seissut, mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut. Vaan sanoppas siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohmauksia: näkisitpähän miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan; moni maksaisi hyvät rahatki päästä sen luo; ja pian tulisi se kuulusaksi ympäri mailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?
Liisa. Kaikki mitä haastat on synkiämpi syysyön pimeyttä; kaikkihan jo olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.
Oluv. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhellä sanalla selitän sinulle koko asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta: Kaupunkiin näetsen muinen tuli Kuninkaallinen ulkomaan Suutari, nimeltä Beklin. Koko mailma nyt tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset Suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni! Tuostapa nyt Suutarit ajattelemaan ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi näetsen yhtaikaa koko salasuuden ja ilmoitti sen mailmalle. Hän, näetsen, eräsnä yönä hävisi kaupungista ja koko näkyväisestä mailmasta, mutta sen siaan ilmestyi uusi, vieläki kuninkaallisempi ulkomaan Suutari Pylkkeliin. Alappas tuiskutaa työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki Suutarit kuin yhdestä suusta, siinäpä se onki temppu. Pikemmin kuin sumu päivän nostessa, hävisivät samassa kaikki entiset Suutarit ja toiset toistansa muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden siaan, joita nyt jo on yhen verran kuin musti nimisiä koiria.
Liisa. Mutta Jussi! virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta olisi Suutariksi.
Oluv. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa! samatenkuin Suutarit, muuttuivat viimen muutki ammattimiehet Ulkomaalaisiksi, sikäli kuin Sorvari Surrander, Uunintekiä Tegel, Viinankauppias Ruus, Yövartiat Rennsteen ja Skrikhalsiander ja muut sellaiset tulivat ulkomaalta sinne; ja sen nyt jo meiän Mustiki ymmärtää, että sellaiset nimet, kuin: Palovinerus, Räkänenander, Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius, Sepeliin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla kalliolla.
Liisa. Voi, Jussi parka! nyt näen, ettet enää ele ymmärryksessäsikään. Ethän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä ja siihenkin olet laiska. Nyt olemme hukassa.
Oluv. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, etteivät ihmiset kysy kenenkään oppia ja ettei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi, se näetsen on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen mailman alkua keksineet sen, että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita; ja koska kaikki asiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja koirat ja muut raavaat, niin tunnetaan muukalaisuuski nimestä, vaan muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähen näetsen kaikki, jotka muuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähen kaikki muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikasia, joita ei auta opit eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?
Liisa. Ah, Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja minä, Jussi! minä tulen rouvaksi — Ah Jussiseni! minä olenki aina herrassäätyä enemmän rakastellut.
Oluv. Kas se oli oikeen sanottu. Nyt sinä puhut kuin ymmärtäväinen ihminen.
Liisa. Niin, Jussi! Vallassäädystähän minäki olen.
Oluv. Miten? Minä en ymmärrä, Liisa!
Liisa. Minun isän ukon äidinäiti oli Ruotsista tullut neitsyt Turunkaupungin ylimäisessä trahterissa.
Oluv. Totisesti sinä siihen sukulaisehesi vielä oletki ja teet hänelle kunniata.
Liisa. Mutta Jussi! nyt asiaan. Minulla on nälkä, mistä tulee nyt leipä meille?
Oluv. Liisaseni! siinäpä se onkin asia, ettei leipä tule meille, mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.
Liisa. Miten? Minä en ymmärrä?
Oluvinen. Me näetsen panemme tamman valjasiin ja menemme matkaan.
Liisa. Matkaan; Mihin?
Oluvinen. Liisa! mailma on niin iso, niin pitkä ja leviä, ettei meidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi jokapaikkaa käyneeksi, jos jäniksinä juoksentelisivat; ja sinä kysyt, mihin. Liisa! me menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi.
Liisa. Mitä? Millä me siellä elämme?
Oluv. Millä? Näetsen me panemme nyt kaikki koko taloudemme rekeen ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden näetsen, se tahtoo sanoa: Sinä ja minä ja musti ja kanat, kukot ja kissat ja porsaat, kaikki.
Liisa. Kuin? myötkö sinä minutki. Ei! minä en liikahda kotoa.
Oluv. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja joissa niitä kuljettelemme.
Liisa. Ah, Jussi! Ostat sie minulle siitte uudet hameet ja uuden silkki huivin ja uudet — kulta sormukset ja — korvarenkaat.
Oluv. Kaikki, Liisaseni! kaikki, mitä halaat joudu nyt vaan. Liisa. Ah! Jussi! Nyt rakastan sinua enemmän kuin ketään muita.
Oluv. Liisa! sinä olet vaimoen esikuva; tule, laita elävät vakkoihin, — minä valjastan tamman. Tänä iltana minä vielä teen sinut talonpojan vaimosta armolliseksi rouvaksi. (menevät)