Silmänkääntäjä/2 Näytelmä/1. Kohtaus
| Silmänkääntäjä/1:n näytelmä | Silmänkääntäjä 2 Näytelmä, 1. Kohtaus Kirjoittanut Pietari Hannikainen |
Silmänkääntäjä/2 Näytelmä/2:nen Kohtaus |
Hölmönen. (Tullen ulkoa laulaen) Olet kyllä oiva ruoka, Siivon syöjälle suloinen, Joka ryypyn ryyppäjäpi——Se on wiho wiimenen ihme ja kumma! Minä kylänvanhin ja kestkiiveri, minä, enkä saa olla isäntä talossani; ei! se nyt on liika; hoi! Katri, Mari, hoi! hoi!
Mari (Tulee ovesta) Noh! mitä nyt isäntä?
Hölm. Mitä? vielä kysyt. Etkö jo tiedä minkä Hölmölä ja koko mailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palveljani; ja että minä, Matias Hölmöliin, kylän vanhin ja kestkiiveri, minä itse, olen herra sinulle sekä vaimolleni?
Mari. Muut kyllä tieän, mutta viimestä, sen tietänee isäntä itse paremmin.
Hölm. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, sinun. Etkö jo ole lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen? Mari!
Mari. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kun käärmeen ja omenan, joka viettelee Evaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? emäntä odottelee.
Hölm. Mari! Niin kuin tuuliispää nyt lennä ja sano, että isäntä itse, kuuletsen, itse Matias Hölmöliin, tahtoo kaapin avaimet, sen jossa on putelit, tieäthän.
Mari. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?
Hölm. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa ei seiso, näetsen kun taivaanvaltakunnan avaimista, jotka annettiin Apostelille Pietarille. Mutta jättäkäämme raamattu, nyt vaan ne avaimet; -- vaan Mari! sinä nyt olet niin ruskia kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän nostessa—hihihi! (lähenee Maria, joka menee) -- Ah! älä johdata meitä kiusaukseen, mutta — hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin kypset omenat vieraassa yrttitarhassa.— —
Mari (Tullen takasin) Isäntä sanoitteko te Posteljuonille Pietarille, vain miten?
Hölm. Apostelille, Mari, Apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua: (lähenee Maria ja taputtelee sen poskia) Mariseni: nyt avaimet; vasta tahdon laviammaltaki sinulle selittää raamat— —
Katri. (Tullen ovesta) Matti! Mari! mitä onnettomat, mitä te ajattelette? (Mari menee ulos)
Hölm. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitin raamattua.
Katri. Raamattua, onneton! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja hyvyyttäni. (Itkee)
Hölm. Millonkas minä en ole palkinnut, kun vaan olen voinut. Katri. Ei! sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee voivotellen ja pääsee viimein pöydän ale)
Mari. (Tulee ovesta) Isäntä! Voi voi, kylänvanhin! Joutukee! pihalla on Herroja, Maaherrako lie vain mikä, vaan se noituu, kiljuu ja tappelee ja jo on kolme posti-miestä lyönyt kuoliaksi — taisi jo lyödä minunki—voih! voih!
Katri. Pihalla Herroja! Matti! mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa, lennä, suoria, joudu!
Hölm. Nyt? Nyt näetsen en järkähä, jos Katri, sinä ja koko mailma ja mailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juuri nyt näytän sinulle ja koko mailmalle että minä itse, Matias Hölmöliin olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse näetsen.
Katri. Sinä itse! Onneton! seki vielä piti näkemäni ja sinusta Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee itkien ulos.)
Hölmönen. (yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhän; tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin ihminen elää sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toisten naisin, jo ensipäivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän sanon minä, kyynärää pitkän—hihihi!—Vaan mitä! Tuossa kuulen Herrat jo tulevat—Ah! tässä olin niin onnellinen—(laulaa.) Onnen majat ovat kaikki, mustat maalatut mureella.— —