Simon Caroli Cangasalensis

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Simon Caroli Cangasalensis
Erään ylioppilaan vaiheet Turun akatemian alkuaikoina
Kirjoittanut Jalmari Finne


Simon Caroli Cangasalensis.

Erään ylioppilaan vaiheet Turun akatemian alkuaikoina.

Kun Turun akatemia vuonna 1640 avattiin, oli ensimäisten oppilaitten joukossa muuan Simon Caroli Cangasalensis. Suvun alkuperäinen nimi oli ollut Nurkka ja oli Simonin isoisä sama Simo Nurkka, Ison-Kyrön kirkkoherra, joka nuijasodan aikana otti innokkaasti osaa talonpoikien taisteluun, siinä määrin, että Klaus Fleming rangaistakseen häntä käski polttamaan hänen talonsa, jolloin kirkkoherra niin köyhtyi, että hän sai käydä kerjäämässä elatustaan. Hänen kolmesta pojastaan oli Carolus nuorin, tuli ylioppilaaksi Upsalassa ja muutti vanhan Nurkka nimen Nurcherukseksi. Hän pääsi Pohjan kirkkoherraksi ja kuoli tässä toimessa 1626. Hänen poikansa oli Simon.

Tullessaan akatemiaan muutti Simon Caroli aikakauden yleistä tapaa noudattaen sukunimensä Angleniukseksi. Otaksuttavaa on, ettei hän ikänsä puolesta ollut aivan nuori, vaan oli jo yli kahdenkymmenen. Lahjakas hän oli, siitä on todistuksena se, että hänellä oli n. s. kuninkaallinen stipendi. Ja että hän monessa suhteessa toimi aivan oman päänsä mukaan, sitä osoittaa hänen menettelynsä professori Simon Kexlerusta kohtaan maaliskuun lopulla 1642. Kun inspehtorit kutsuivat kokoon stipendiaatteja, niin ei Anglenius näitä kutsuja noudattanut, vaan oli usein poissa. Ja kun hän sai valmiiksi stipendiaattikirjoituksensa maaliskuun lopulla 1642, ei hän vienytkään, niinkuin säännöt määräsivät, tätä kirjoitustaan matematiikan professorille Simon Kexlerukselle, joka samalla oli stipendiaattien inspehtori, vaan antoi sen suorastaan rehtorille Mikael Vexioniukselle tarkastettavaksi. Mikä oli syynä tähän yleisen säännön rikkomiseen, personallinen vastenmielisyyskö, epäilykset siitä, oliko Kexlerus kykenevä arvostelemaan hänen kirjoitustaan? Sitä ei voi tietää. Kun Kexlerus tämän sai kuulla, niin ei hän suinkaan tyynesti sallinut sen tapahtuvan, vaan erään luennon jälkeen toisten ylioppilaitten kuullen lausui Angleniukselle niin ankaria sanoja, että tämä valitti siitä rehtorille ja konsistorille. Konsistori piti tätä asiaa periaatteellisena kysymyksenä ja sen mukaan teki päätöksensä, jonka mukaan ei professorin sopinut millään tavoin ruveta mieskohtaisesti kostamaan ylioppilaalle, joka häntä oli loukannut, vaan oli asia ilmoitettava rehtorille yksityisesti, ja ellei siitä ollut apua, vedottava konsistoriin, joka tutkisi asian ja rankaisisi syyllistä. Mitä Kexleruksen ja Angleniuksen väliseen riitaan tulee, määrättiin, että professorin tuli kutsua ylioppilas luokseen ja sopia asia hänen kanssaan. Että professori tunsi tämän päätöksen nöyryyttäväksi, sitä todistaa hänen menettelynsä vuonna 1644, jolloin hän oli tullut rehtoriksi. Hän sai aikaan sen, että konsistorin notari pyyhki pöytäkirjasta kaikki tätä asiaa koskevat yksityiset seikat ja jätti ainoastaan sen, mikä yleensä koski professorien suhdetta ylioppilaisiin riitaisuuksien syntyessä.

Heinäkuussa 1642 tuli Knut Lilljehöök Turun läänin maaherraksi, oltuaan sitä ennen kolme kuukautta samanlaisessa toimessa Uudellamaalla, ja Anglenius pääsi hänen perheeseensä kotiopettajaksi. Tämä seikka vaikutti määräävästi nuoren miehen elämään, sillä maaherrasta hän sai suosijan, joka tästä lähin oli valmis hänen puolestaan toimimaan monessa asiassa. Ja että maaherran vaikutusvalta ei ollut vähäinen, sen huomaa jo hänen sukulaissuhteistaankin. Hänen isänsä oli ollut valtakunnanneuvos ja kamarineuvos Nils Lilljehöök ja puolisonaan oli hänellä valtakunnanneuvoksen ja valtakunnanrahastonhoitajan Seved Ribbingin tytär Elisabeth, jolla ennen avioliittoon menoaan oli avioton tytär Södermanlannin herttuan Karl Filipin kanssa, mikä tytär Elisabeth oli naimisissa Aksel Turenpoika Natt och Dagin kanssa.

Tulevaisuus näytti siis Angleniukselle hyvin lupaavalta, kun hän marraskuussa sekaantuikin juttuun, josta koitui ikäviä seurauksia. Tämän kuun alussa nimittäin syytti muuan turkulainen porvari Martti Hoorn Angleniusta siitä, että tämä yhdessä Loimijoen kirkkoherran pojan Jacobus Johannis Valleniuksen kanssa oli kirjoittanut hänen vaimolleen sopimattomia ja rivoja kirjeitä. Ukko oli sattunut kaivelemaan vaimonsa Marketan komppeita ja sieltä löytänyt nämät paperit. Heti kun asia tuli konsistorin tietoon, otettiin Angleniukselta pois hänen stipendinsä. Muutama päivä ilmiannon jälkeen oli asia konsistorin käsiteltävänä. Hoorn oli tuonut kirjeet sinne luettaviksi ja kysyi konsistori ylioppilailta, »mitä heillä oli vastattavaa tällaiseen hullutukseen». Molemmat miehet nöyrästi tunnustivat kirjoittaneensa kirjeet ja tehneensä sen paljaasta ajattelemattomuudesta sekä pyysivät anteeksi tekoaan, vakuuttaen, etteivät he Hoornin vaimolle olleet tehneet mitään kunniaa loukkaavaa.

Konsistori otti asian tutkittavakseen ja ylioppilaat pantiin yliopiston vankilaan. Kuusi päivää myöhemmin oli asia uudelleen esillä ja silloin tutkittiin sitä lähemmin. Simon antoi seuraavan selityksen:

— Minä olen tässä menetellyt hyvin ajattelemattomasti ja äkkipäissäni olen antanut kynän juosta. Ja tämä tapahtui sillä tavoin, että muutama viikko ennen, kun tähän hulluuteen jouduin, jätti tämä Jacobus, joka on sukulaiseni, matkustaessaan vanhempiensa luo, avaimen siihen huoneeseen, joka hänellä on Frouvalan Niilon luona, jonka talon väen kanssa Hoornin Marketta on tuttu ja joka päivä käy heidän luonaan. Kun minä kerran menin Jacobuksen kammariin, niin tulivat isäntä, emäntä ja vaimo Marketta, Martti Hoornin puoliso, sinue minun luokseni. Pöydällä oli rakkaudenlaulu, jonka vaimo Marketta luki ja sen tehtyään sanoi: Se on osannut hyvin panna kokoon, joka on tämän laulun tehnyt. Samalla soimasi hän minua, etten minä muka osaisi samalla tavoin laatia ja koota kuin toinenkin. Sen vuoksi ja jotta hän näkisi, että minäkin osaan kirjoittaa, lähetin hänelle tuon kirjeen, enkä ajatellut, että se koskaan näin laajoihin juttuihin johdattaisi, sillä en tarkoittanut mitään, etsin ainoastaan turhaa kunniaa.

Kun Simon vielä oli vakuuttanut, ettei hän Marketan kanssa ollut sen jälkeen puhellut muuta kuin kaksi kertaa ja nekin molemmat todistajien läsnäollessa, eikä siis mitään pahaa hänelle saattanut aikaan, pyysi hän konsistoria antamaan hänelle suosiollisesti tämän odottamattoman hulluuden anteeksi.

Jacobus vuorostaan selitti, että Martti Hoorn oli Frouvalan Niilon talossa tullut tutuksi hänen kanssaan ja kutsunut hänet luokseen. Kun hän huomasi, että Marketta oli iloinen ja vilkas puheissaan ja tavoissaan, niin hän nuoruuden ajattelemattomuudessa tuli kirjoittaneeksi kirjeen, vaikkei hänellä ollut mitään pahempaa tekemistä hänen kanssaan.

Asia otettiin kovin juhlalliselta kannalta. Rehtori kehoitti professoreita äänestämään ja päättämään aivan kuin korkeimman jumalan edessä ja voidakseen vastata jokaiselle kunnialliselle miehelle. Martti Hoornia kehoitettiin miettimään asiaa lähemmin konsistorin seuraavaan istuntoon, »ottaen jumalan avukseen ja kysyen neuvoa luotettavimmilta ystäviltään, miten hänen tässä asiassa oli meneteltävä». Ylioppilaat päästettiin takuuta vastaan vapaiksi.

Aikakausi oli kaikissa siveellisissä kysymyksissä teoriassa hyvin ankara ja niinpä kahdeksan päivää myöhemmin 9. 11. 1642 asiasta tehtiin päätös, jonka mukaan molemmat ylioppilaat häpeällisten kirjoitustensa vuoksi relegerattiin yliopistosta kolmeksi vuodeksi ja oli heidän sinä päivänä, jona rehtori ilmoittaa, poistuttava kaupungista ennen auringon laskua.

Seuraavan vuoden helmikuuhun asti Angleniuksesta ei kuulu mitään, mutta silloin hän lähettää konsistorille kirjeen, jossa hän pyytää päästä takaisin, jotta ei aivan kokonaan joutuisi luvuissaan hunningolle. Kun poika oli teräväpäinen ja luvuissaan ahkera, päätti konsistori sopivan hetken tullessa auttaa hänet jälleen oikeuksiinsa kuitenkaan hänelle tästä vielä mitään ilmoittamatta.

Kun ei mitään vastausta kuulunut, ryhtyi Anglenius ponteviin toimenpiteisiin turvautuen suojelijaansa maaherraan. Ja että hän ei näissä puuhissansa epäonnistunut, sitä osoittaa se, että huhtikuun lopulla prokansleri, piispa Rothovius ilmoitti maaherran puolesta käyneen hänen luonaan alimaaherran Jöns Rosenschmidtin yhdessä varusmestari Balthazar Värlen kanssa pyytämässä, että Anglenius jälleen pääsisi akatemian armoihin. Omasta puolestaan prokansleri äänesti, että molemmat syylliset armahdettaisiin, ja olivat professoritkin mukautuvaisia. Kun eivät kaikki professorit olleet läsnä, tehtiin lopullinen päätös vasta seuraavassa kokouksessa toukokuun toisena päivänä.

Päätöksessä sanottiin, että koska »Simon Caroli oli hyvistä vanhemmista, oli aina ollut ahkera luvuissaan ja hänellä oli halua ja tahtoa lisää jatkaa opintojaan, ja jotta hän ei joutuisi epätoivoon ja sen kautta vanhemmilleen, suvulleen ja omaisilleen suureksi odottamattomaksi suruksi ja murheeksi sekä itselleen parantumattomaksi vahingoksi, sallitaan hänen jälleen tulla akatemiaan, varsinkin kun hän relegerauksen jälkeen on moitteettomasti käyttäytynyt».

Ja kun yliopiston notarin samana iltana piti mennä kutsumaan maaherraa yliopiston pitoihin, sai hän toimekseen ilmoittaa tästä asiasta maaherralle. Mitä Angleniuksen rikostoveriin Valleniukseen tulee, sai hän luvan palata akatemiaan vasta lokakuulla.

Anglenius oli siis päässyt jälleen entiseen asemaansa ja armon aurinko paistoi hänen ylitseen. Syyskuussa 1644 matkusti depositori pois kaupungista ja Anglenius pyrki tähän toimeen, josta oli tulojakin, nimittäin 16 äyriä »valkoista rahaa», sama määrä, mikä tuli rehtorin ja dekanuksen osaksi uuden ylioppilaan pyrkiessä akatemiaan. Konsistori piti Angleniusta tähän toimeen hyvin sopivana ja hän sai viran.

Seuraavana vuonna syyskuussa tuli yliopiston notarin virka avoimeksi, sillä sen varsinainen hoitaja Johannes Frisius oli Riiassa eikä voinut sieltä saapua. Kolme ylioppilasta haki silloin tointa ja antoi konsistori kaikki äänensä Mikael Jacobi Jurveliukselle. Anglenius sivuutettiin sen vuoksi, että hänellä jo oli toinen toimi ja oli hän sitäpaitsi käyttänyt luvattomia keinoja viran saamiseen. Hän oli nimittäin hankkinut itselleen suosituksen Pietari Brahelta piispalle ja konsistorille.

Depositoriasemansa kautta joutui Anglenius paljon tekemisiin ylioppilaitten kanssa, sillä kuuluihan hyviin tapoihin, että tälle erikoiselle virkailijalle tarjottiin juotavaa, kun hän vain sattui olemaan saapuvilla, puhumattakaan niistä suurista pidoista, joita pidettiin sekä deposition että absolution yhteydessä.

Huhtikuussa 1646 oli Anglenius läsnä eräässä tappelussa, joka ansaitsee tulla kerrotuksi, se kun on kuvaava tämän ajan ylioppilaitten tavoille. Linnan ryytimaassa oli Jokkim Jönsillä jonkimmoinen kapakka, jossa tarjoiltiin olutta ja jossa ylioppilaat istuivat pelaamassa korttia. Tänne sattui tulemaan kaksi pohjalaista ylioppilasta Simon Danielis, Angleniuksen serkku, ja Andreas Jacobi. Jokkim toi heille kummallekin tuopin olutta, vaikka he eivät sitä olleet tilanneetkaan, ja miehet alkoivat pelata korttia erään uuskaupunkilaisen Jacobus Josephin kanssa. Tämä menetti pelissä seitsemän haarikkaa olutta, ja kun hänellä ei ollut rahaa, millä velkansa olisi suorittanut, antoi hän kapakoitsijan vaimolle hansikkaansa pantiksi. Akka oli tähän tyytyväinen, mutta samassa tuli Jokkim, heitti hansikkaat maahan ja tarttui Simonin takkiin vaatien sitä pantiksi tai riksiä. Anglenius tuli jo väliin ja tarjosi Jokkimille riksiä, mutta kapakoitsija ei huolinutkaan siitä, vaan vaati, että Simon itse suorittaisi velkansa. Hän tarttui pohjalaisen ylioppilaan takkiin, haukkui häntä ja kiskoi takkia itselleen. Pohjalainen kiukustui ja paiskasi Jokkimin alleen. Andreas piti tappelua tarpeettomana ja tuli erottamaan, jolloin Jokkim tarttui hänen tukkaansa. Kun Simon oli päässyt irti kapakoitsijasta, arveli hän viisaimmaksi kadota ja oli jo menossa, kun tappelu sai sellaisen käänteen, että hänen täytyi jäädä sitä katsomaan ja ottamaan siihen osaa. Jokkimin vaimo oli menossa kellariin hakemaan olutta ja nähdessään miehensä pinteessä iski hän kädessään olevalla tinatuopilla Andreasta niskaan. Andreas hellitti otteensa, kapakoitsija pääsi jalkeilleen, sai vaimoltaan tuopin käteensä ja iski sillä Andreasta otsaan, jolloin syntyi verihaava. Ryytimaassa olevien ylioppilaitten joukossa oh Axelius Orraeus, joka piti sopimattomana kapakoitsijan menettelyä, hyökkäsi häneen ja väänsi tuopin hänen kädestään. Mutta Jokkim ei näin vähällä aikonut jättää ylioppilaita rauhaan, hän meni halkopinon luo, sieppasi sieltä halon ja se pystyssä ryntäsi Andreasta kohden. Nyt riensi Simon, jonka tähden koko kahakka oli alkunsa saanut, avuksi ja väänsi halon Jokkimin kädestä. Kapakoitsijan vaimo oli nähnyt miehensä joutuvan alakynteen ja otti hänkin vuorostaan halon pinosta sekä hyökkäsi sillä ahdistamaan Simonia, jolloin tämä väänsi sen häneltä. Ämmä kaatui ja Simon potkaisi häntä vielä lonkkaan. Nyt katsoivat ylioppilaat viisaimmaksi lähteä livistämään, sillä Jokkim oli tarttunut varmempaan aseeseen, kirveeseen, ja se pystyssä juoksi heitä kohden. — Asia tuli konsistorin eteen, jolloin kapakoitsijan vaimo, annettuaan kahden akan tutkia lonkkansa, joissa oli mustelmia, syytti Simon Danielista pahoinpitelystä ja tuomitsikin konsistori hänet maksamaan kaksikymmentä markkaa sakkoa.

Samana vuonna 1646 kesäkuussa meni Anglenius kahdeksantoista muun ylioppilaan kanssa Aningaisten puolelle Simoilan taloon ryyppäämään absolutiota, johon heidät oli kutsunut neljä nuorta ylioppilasta. Yliopisto oli näitä juominkeja koettanut kaikenlaisilla ankarilla määräyksillä estää, mutta ne olivat jo niin piintyneet, ettei niistä vähällä päästy, ja mitä ei saatu tehdä julkisesti, se tehtiin salassa. Muuan vanha eukko meni rehtorille kertomaan näistä pidoista ja koko ylioppilasjoukko kutsuttiin konsistorin eteen, jolloin heille määrättiin sakkoa puoli riksiä jokaiselle, oli syyllinen isäntä tai vieras. Mutta maksun suorittaminen oli pojille katkera pala ja koettivat he selittää näitä juominkeja muiksi kuin absolutio-pidoiksi. Kaksi viikkoa myöhemmin he olivat jälleen konsistorin edessä ja väittivät juominkien johtuneen siitä, että pari tuttavaa oli kuumana päivänä kutsunut heidät virkistämään itseään oluella. Kun he eivät olleet pitäneet mitään absolutioon kuuluvia menoja, pyysivät he, »ettei konsistori ajattelisi heistä mitään pahaa irtonaisten ja ilkeitten ihmisten kertomusten perustuksella». Juttu pitkittyi ja vasta seuraavana vuonna annettiin pojille tämä juttu anteeksi, sillä isännät selittivät tehneensä tämän kaiken ainoastaan sen vuoksi, että he nöyryyttäisivät itseään oman osakunnan jäsenten edessä tehdäkseen nämät itselleen suopeiksi. Yliopiston kursori Abraham, suuri juopporatti ja ainainen räyhääjä, oli todistamassa, ettei siellä oltu pidetty mitään sarviaismenoja, hän oli vain nähnyt pöydällä yhtä monta haarikkaa ja piippua kuin oli osanottajaakin.

Toukokuun toisena päivänä 1647 tuli Anglenius maisteriksi. Asemansa kautta maaherran perheessä näyttää hän joutuneen tekemisiin sen ajan huomatuimpien perheitten kanssa, sitä todistaa hänen toimensa eräissä suurissa häissä elokuun alussa 1647. Turun hovioikeuden presidentti Hieronymus von Birkholtz naitti silloin tyttärensä Hämeenlinnan rykmentissä palvelevalle kapteenille Johan Gjöösille. Vihkiäiset tapahtuivat tuomiokirkossa ja urkujentekijä Anders Bruse soitti niissä. Hänelle tulevasta palkkiosta, kahdesta riksistä, meni Anglenius takuuseen. Mutta Gjöös läksikin matkaansa eikä maksanut tätä summaa. Bruse ahdisti silloin Angleniusta, joka vuorostaan useaan kertaan ahdisti kapteenia. Kaikki oli turhaa, rahoja ei saatu. Ei auttanut mikään muu kuin että Anglenius pyysi Brusea häntä auttamaan, ja kun kerran Gjöös oli tullut kaupunkiin, meni hän yhdessä Brusen palvelijan kanssa sotaherraa velkomaan, mutta eivätpä rahat tälläkään kertaa hellinneet. Kapteeni väitti suorittaneensa maksun Brusen veljelle. Urkuri väitti, ettei hän sellaista valtuutta ollut veljelleen antanut eikä mitään kuittia ollut olemassa. Konsistori päätti silloin, että Angleniuksen oli rahamäärä suoritettava. Summa oli suuri, hänellä ei ollut rahoja ja maksun suorittaminen yhä viipyi, jolloin konsistorin viimein täytyi antaa ankarat määräykset depositorille.

Anglenius oli jo ollut siksi kauan yliopistossa, että hän arveli ajan tulleen päästä paremmille päiville. Hän pyysi saman vuoden marraskuussa teologista stipendiä matkustaakseen Saksaan. Konsistori lupasi häntä suosittaa teologiselle osastolle. Mutta mitään stipendiä ei kuulunutkaan, ja sai Anglenius saman vuoden joulukuussa aikaan sen, että konsistori lupasi kirjoittaa drotsille Pietari Brahelle Ruotsiin, jotta tämä koettaisi hankkia nuorelle miehelle kuninkaallisen stipendin.

Samassa joulukuussa joutui Anglenius konsistorin eteen muutamista lauseistaan, jotka hän oli päästänyt suustaan depositiossa. Kaupungissa oli varakas mies Lassi Porvari, joka kuului kaupungin raatiin. Depositiossa, joka tapahtui professori Martti Stodiuksen luona, sanoi Anglenius eräälle uudelle ylioppilaalle: »Minä maalaan sinulle sellaisen parran, kuin on Lassi Porvarilla.» Tämä kävi raatimiehen kunnialle ja veti hän Angleniuksen konsistorin eteen. Anglenius väitti kivenkovaan, ettei hän ollut mitään sellaista lausunut ja otti todistajakseen professori Martti Stodiuksen, jonka asunnossa menot olivat suoritetut. Tämäpä myönsi kuulleensa mainitut sanat ja Anglenius siis havaittiin syylliseksi.

Odotettua stipendiä ei vain kuulunut. Anglenius pyysi silloin, että konsistori kääntyisi tässä asiassa suoraan kuninkaan puoleen. Mutta eipä konsistori katsonut sitä sopivaksi, vaan arveli, ettei majesteettia sopinut sellaisilla asioilla vaivata, sillä hänellä oli muutakin ajateltavaa. Samalla huomautettiin, että Anglenius voi Lilljehöökin välityksellä kääntyä valtioamiralin puoleen. Ulkomaille aikoessaan oli Anglenius pyytänyt saada itse valita sijaisen depositorin toimeen, mutta siihen ei konsistori suostunut, vaan määräsi, että sekä Anglenius että konsistori yhdessä toimittavat tämän vaalin.

Angleniuksen Saksan matkasta ei tullut mitään, sillä hän ei saanut kuninkaallista stipendiä, mutta etteivät hänen moninaiset pyrkimyksensä olleet hedelmättömiä, sitä todistaa hänen nimityksensä Uuskaarlebyyn trivialikoulun rehtoriksi. Tämä olikin maaherra Lilljehöökin viimeisiä palveluksia suosikilleen, sillä huhtikuussa 1648 erotettiin hän virastaan. Syyskuussa tuli Anglenius kiittämään konsistoria nimityksestä ja samalla pyytämään, että tämä toimi hänelle suotaisiin. Seuraavana vuonna 1649 hän todellakin siinä virassa oli ja mainitaan siinä vielä vuonna 1653.

Jalmari Finne.

Lähde: Kaikuja Hämeestä — Hämäläis-osakunnan albumi no 8, 1913, s. 237–245 (253–261)