Sisaren sukkelus/Kahdeksastoista Kohtaus
| Seittemästoista Kohtaus | Sisaren sukkelus Kahdeksastoista Kohtaus Kirjoittanut J. F. Granlund |
Yhdeksästoista Kohtaus |
Kahdeksastoista Kohtaus.
Loviisa. Karoliina.
Karoliina. Vieläkös nyt noissa naisen, vaatteissa olet? ... [s. 3]Tässä hankin jo käskeä sinua miehenä kanssani kaupunkiin.
Loviisa. Sinne en nyt joudu; minulla on tällä haavaa parempaa tekoa ja tointa.
Karoliina. Mitävasten näytät niin levottomaksi? ... Joko tämä leikki on saanut sinun niin ykstotiseksi?
Loviisa. Leikkiä ei olisi koskaan tekemistä; sillä siitä seuraa täysitosi. ... Mutta Luutnantti. ...
Karoliina. On purkanut koko sydämmensä sinullen, -- sen minäkin jo tiedän.
Loviisa. Niin aina! Hän on uhaannut ampua minun. Mutta ei tätä poikaa niin ammuta; osaan mar minäkin pistoolin lauvasta, siinä kun jokuu toinenkin; ja tuossa paikassa lähden koittamaan kumpi meistä kaatuu.
Karoliina. Voi, Jumala siunakkoon! mitä minä raukka-henki olen tehnyt. ... Tämä kauhia tappelu on minun työni.
Loviisa. Kaunis työ!
Karoliina. Ei, Kalle kulta, minun tähteni saa verta juoksuttaa; minä en tahdo olla syypää kennenkän kuolemaan. Tule nyt vaate-kamariini lymmyyn.
Loviisa. (ylpiästi). Hyi! Vai semmoseksi minun luulette? Ei Täti kultani, tämä poika, kärppänä pinonrakoon pakoon puikahda, ei myös jänikseksikän ole, että hän lymmyyn juoksisi ja itteensä sillä lailla häpäsisi; hui hai! Kummonen mies sitten olisinkan? ... Nyt muutan omat vaatteet ylleni, ja sitten saa Luutnantti nähdä, ett’en ole nainen, vaikka naisen vaatteissa olin. ... (sieppaa lakin pöydältä, ja rientää ulos).
Karoliina (koittaa estää häntä). Älä Herran tähden! Älä Kalle kulta!