[s. 90] meidän onnistuu tavata hänet vielä valveillaan.» — »Mitä lemmon palatsia tarkotatte?» kysyi Sancho. »Se talo, jossa hänen ruhtinaallisen armonsa tapasin, oli kylän viheliäisimpiä hökkeleitä.» — »Epäilemättä hän silloin oli vetäytynyt johonkin palatsinsa sivurakennukseen», sanoi don Quijote, »missä huvittelihe kamarineitsyeittensä kanssa, kuten korkeasäätyisten naisten tapa on.» — »No, jos kerran neiti Dulcinean pitää asua palatsissa, niin täytyy sen portin olla aina avoinna; jollei ole, niin sallitte kai minun hälyyttää koko kylän hereille, jotta portti meille avautuisi. Mennään nyt suoraa päätä kapakkaan, tottahan semmoinen paikka toki on aina avoinna.» — »Etsikäämme ensin palatsi käsiimme», sanoi don Quijote, »ja kun sen olemme löytäneet, olen sanova sinulle mitä meidän sitte on tekeminen. Mutta kuules Sancho, enkö näe edessäni jotakin suurta ja hämärää? Epäilemättä on se juuri prinsessan palatsi.» — »Ehkäpä on», myönnytteli Sancho; »menkäämme siis sitä kohden. Mutta kun saavumme sen luo, katoaa se varmaan näkyvistäni jonkun loitsun kautta.»
Don Qujote kannusti maltittomasti hevostaan; ja ratsastettuaan pari sataa askelta tulivat he erään korkean tornin juurelle, joka oli kylän kellotapuli. »Kirkkoonhan tästä joudumme, Sanchoseni!» huudahti ritari. — »Näen sen kyllä selvillä silmilläni», sanoi Sancho, »ja suokoon taivas, ettemme vain kohtaa hautaammekin. Pahaa tietää, että näin sydänyöllä saavumme hautausmaalle. Mutta muistelenpa tuon neitsyen talon olevan erään takakujan varrella.» — »Onko aikomuksesi saattaa minut epätoivoon, sinä onneton ihminen?» haastoi don Quijote; »milloin olet kuullut ruhtinaallisten henkilöiden asuvan takakujan varrella?» — »Hyvä herra, maassa eletään maan tavalla; ehkäpä Tobosossa on tapana rakentaa palatsit ja muut suuret talot syrjäkatujen varrelle. Sallikaa minun lähteä etsimään tuota palatsia joka taholta. Toivoisin koko talon hornan kattilaan, kun siitä meille niin paljo hommaa ja
90
