[s. 101] Quijote; »oikeat ritarit ovat aina rakastuneita, ystäväni. Mutta olkaamme nyt vaiti, jotta kuulisimme hänen laulunsa. Siitä voimme päästä hänen sydämmensä salaisuuden perille, sillä sydämmen kylläisyydestä suu puhuu.»
Nyt kuului ritarin laulu yön hiljaisuudessa:
- »Oi yö, kuink’ ootkaan ihana,
- Kun tummain siipeis varjossa
- Mä vannon, etten ikänäin
- Oo uskollisemp’ lemmessäin.
- Kuink’ ikävällä vartoan
- Mä päivää, joka tuskistan
- Mun päästäis, sallein puhella
- Mun armahani seurassa!
- Sen turviss’ silloin rohkeesti
- Sä tunnustaisit lempesi,
- Jot’ tuskin yöllä tuntea
- Sä tohdit, kaino, tuskalla.
- Sun hellä vaikenemises
- Tuo mulle viestin sydämmes;
- On kaikki uness', minä vain
- Oon onnellisin valvoissain.
- Nyt, yö, sun tumma varjosi
- Saa värähtämään sieluni;
- Mä yksin täällä kärsinen
- Levähtäessä kaikkien.»
Ritari päätti laulunsa syvästi huoahtaen, ja hetken
päästä lausui hän valittavalla äänellä: »Oi, sinä ihanin
vaan kiittämättömin kaikista maan naisista, arvoisin
Cassildea Vandalialainen! Kuinka voitkaan sallia, että tämä
kauneutesi kahlehtima ritari kuluttaa elämänsä maailmassa
alituisesti matkustellen, lukemattomien vaarojen alaisna?
Eikö riitä, että urhouteni ja voimakas käsivarteni on
pakottanut kaikki Navarran, Leonin, Andalusian ja Kastilian,
jopa la Manchankin ritarit tunnustamaan sinut
kauneimmaksi kaikista naisista?»
— »Tämäpä koskettaa minua-
101
