[s. 102] kin», sanoi don Quijote, »sillä minä olen la Manchasta kotosin enkä ikinäni ole myöntänyt enkä tule myöntämään todeksi mokomaa parjausta verrattoman Dulcinean kauneudesta. Kuten näet, Sancho, täytyy ritarin nyt vielä uneksia; mutta kuulustelkaammepa jatkaako hän loruaan.» — »Toden totta», sanoi Sancho, »minusta tuntuu, kuin ei hän tahtoisi niin vähällä lopettaakaan.» Vaan ritari saattoi Sanchon ja don Quijoten arvelun häpeään; sillä kuullessaan puhetta läheisyydessään nousi hän makaavasta asennostaan ja huusi: »Kuka siellä? Keitä olette? Oletteko kohtaloonne tyytyväisiä ihmisiä vai kuulutteko kärsiväin luokkaan?» — »Kärsiviä olemme», vastasi don Quijote. — »Jos niin on, saatte käydä minun luokseni, jossa näette surun ja kärsimyksen ruumiillistuneena.» Don Quijote noudatti kutsua, jolloin ritari tarttui hänen käteensä lausuen:
»Istukaa viereeni, herra ritari; tiedän kyllä ken olette, ja aika ja paikka sallivat minun tuntea, että tässä on meitä kaksikin, jotka harjottavat vaeltavan ritarin ammattia.» — »Ritari olenkin mainitsemaanne lajia», vastasi don Quijote; »ja vaikka murhe ja lukemattomien kärsimysteni muisto minua aina seuraa, on sydämmeni aina hellä muidenkin onnettomuuksille; niinpä nyt tunnenkin myötätuntoisuutta kohtalonne suhteen, joka, kuten valituksestanne huomasin, on muodostunut perin surulliseksi rakkautenne takia erääseen kiittämättömään kaunottareen, jonka nimenkin suvaitsitte lausua.»
»Herrani», sanoi outo ritari, »tietäkää, että kohtaloni on rakastaa verratonta Vandalian Cassildeaa. Kutsun häntä verrattomaksi, koska maailmassa ei ole hänen vertaistaan kauneudessa ja hyveissä, mutta, luvallanne sanoen, ei myöskään niin ketäkään tylyä ja kiittämätöntä. Mitä ikinä olen hänen tähtensä tehnytkin ja mitä palveluksia hänelle omistanut, ei hän minua ole muulla palkinnut kuin asettamalla minulle yhä uusia tehtäviä, joiden rinnalla Herkuleen urotyötkin olivat vain lapsenleikkiä. Vihdoin
102