[s. 145] Sancho toiselta vanhukselta. — »Armollinen herra», äijä vastasi, »myönnän kyllä saaneeni häneltä lainaksi kymmenen kultarahaa ja myöskin että hän on niitä vaatinut takasin, ja koska hän vaatii minua valalle, olen valmis vannomaan maksaneeni kunnolla koko velan.» Kuvernööri käski hänen nostamaan kätensä tehdäkseen valan, ja ukko antoi keppinsä toiselle, niinkuin se olisi hänelle ollut tiellä, pani sitte kätensä ristille, kuten Espanjassa oli tapa, ja lausui: »Tunnustan saaneeni lainaksi kymmenen kultarahaa, mutta vannon antaneeni ne takasin tälle miehelle hänen omiin käsiinsä, ja että hän vain vaatii tavan takaa niitä uudelleen, koska ei muista maksua tapahtuneen.» Suuri maaherra kysyi oliko kantajalla tähän mitään sanottavaa, ja tämä myönsi, että koska toinen oli maksunsa valalla vakuuttanut ja koska hän tunsi vastaajan tunnolliseksi kristityksi, niin oli hän, kantaja, mahdollisesti unohtanut asian eikä siis vaatinut vastaajalta enää rahojaan. Toinen otti keppinsä ja liikkasi joutuisasti ulos salista.
Nähdessään miehen mitään puhumatta lähtevän tiehensä ja toisen kärsivällisesti tyytyvän kohtaloonsa vaipui Sancho syviin mietteisiin, pää rinnalle painuneena ja sormi nenälle nostettuna; sitte hän äkkiä kohotti päänsä ja käski tuomaan ukon takasin oikeussaliin. Ukko löytyikin ja tuotiin sisään. »Anna tänne keppisi», komensi Sancho, »minä sitä hiukan tarvitsen.» — »Kas tässä, teidän armonne», sanoi äijä. Sancho ojensi kepin kantajalle lausuen: »Siinä, ukkoseni, saat maksusi». — »Mitä tarkotatte, armollinen herra?» huudahti miesparka; »onko tämä keppi kymmenen kultarahan arvoinen?» — »On kyllä», vastasi kuvernööri, »on varmastikin, tai olen minä suurin pöllöpää kristikunnassa; mutta tahdonpa näyttää että minulla on päätä hallitsemaan vaikka kymmentä kuningaskuntaa. Särettäköön keppi!» Niin tehtiin, ja sisästä vierähti silloin esiin kymmenen kultarahaa. Kaikki töllistelivät armollista herraa kuin mitäkin uutta Salomoa
|
Taruaarre II. — 10 |
145 |
