[s. 13] Quijote hänelle tuimasti: »Ole kuka olet, röyhkeä ritari, joka uskallat koskettaa kalvan kantajista kaikkein uljaimman aseita, mutta ajattele tarkoin mitäs teet, jollet hengelläsi tahdo maksaa röyhkeyttäsi.» Mutta ajattelematon muulinajaja ei pannut huomiota don Quijoten uhkauksiin, vaan tarttui ihan kuin ilkeyksissään varuksiin ja nakkasi ne pitkän matkan päähän. Silloin don Quijote kohotti silmänsä taivaalle ja supisi sydämmessään seuraavan rukouksen valtijattarelleen: »Tukekaa minua, jalo neitini, tässä ensimmäisessä tilaisuudessa, mikä halvalle orjallenne tarjoutuu, elkääkä kieltäkö minulta suojelustanne tässä seikkailussa!» Näin sanoen hän nakkasi kilven syrjään ja molemmin käsin heiluttaen keihästään suuntasi niin voimakkaan iskun muulinajajan kalloon, että tämä vallan tajuttomana nujertui hänen jalkoihinsa. Näin loistavasti suoriuduttuaan ensimmäisestä seikkailustaan don Quijote kokosi aseensa, vei ne jälleen kaivon kannelle ja rupesi kävelemään edestakasin kuten ennenkin.
Nähdessään ritarin hulluuden olevan vaarallisempaa laatua kuin oli luullut isäntä päätti antaa hänelle ritarilyönnin heti päivän koittaissa. Hän tuotatti tuota pikaa itselleen kirjan, johon hänen oli tapana merkitä muulinajajille antamansa heinä- ja ohramäärät, ja ottaen mukaansa ennenmainitut neitoset ynnä pienen pojan, joka kantoi kynttilää, hän meni alas takapihalle don Quijoten luo ja käski hänen laskeutumaan polvilleen. Sitten mutisten kirjastaan jotakin juhlapuheen tapaista hän kohotti kätensä ja antoi ritarille niin tuntuvan läimäyksen niskaan, että tämä pakosta notkisti päätänsä, ja sitte toisen läimäyksen miekan lappeella selkään, yhtä mittaa höpisten jotain hampaittensa välistä. Tämän tehtyään hän käski toisen neitosista vyöttämään miekan ritarin kupeelle, jonka tyttö vaivoin naurunhaluaan hilliten tekikin lausuen samalla: »Jumala antakoon teille menestystä taisteluissa, te kaikkein urhoollisin ritari!» Don Quijote pyysi tytön mainitsemaan hänelle nimensä, jotta hän vastedes voisi
13
