[s. 14] hyväntekijättärensä kanssa jakaa kaiken kunnian, minkä käsivartensa voimalla tulisi maailmassa itselleen hankkimaan. Kaunotar vastasi vaatimattomasti nimensä olevan Tolosa ja isänsä rihkamakaupustelijan Toledossa, ja että hän muuten aina oli altis palvelemaan ritariamme. »Erinomaisena mielisuosiona minua kohtaan», lausui don Quijote, »pyydän teitä vastaisuudessa kutsumaan itseänne donna Tolosaksi»,[1]) johon pyyntöön asianomainen suostuikin. Toinen tyttö kiinnitti vuorostaan kannukset ritarin kantapäihin, ja heidän välillään syntyi miltei samantapainen puhelu; nimeänsä kysyttäessä tyttö vastasi itseään tavallisesti kutsuttavan vain Myllärintytöksi, koska hänen isänsä oli kunniallinen mylläri Antequerassa. Uusi ritari pyysi häntäkin tästä lähtien käyttämään aatelista arvonimeä ja lausui muuten tuhannet kiitokset hänelle osotetuista arvokkaista palveluksista. Kun tämä ihmeellinen juhlameno oli loppuun suoritettu, meni don Quijote, joka kuollakseen ikävöi päästä uusiin seikkailuihin, heti satuloimaan ratsunsa; satulassa istuen hän syleili isäntäänsä ja lausui hänelle monet kiitokset saamastaan ritarilyönnistä, puhellen samalla niin eriskummallisia asioita, että olisi sulaa hulluutta meidän käydä niitä tässä toistelemaan.
Isäntä, joka oli iloissaan kun viimeinkin pääsi vieraastaan, vastasi yhtä korkeaolentoisesti vaikka vähemmillä sanoilla ja päästi hänet lähtemään mitään maksua vaatimatta.
- ↑ Donna (lue: donja) = aatelinen arvonimi Espanjassa rouville ja neitosille, samatenkuin don (herra) miehille.
14
