Sivu:Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet, 1905.djvu/67

Wikiaineistosta
Tämä sivu on oikoluettu

[s. 55] vielä hänen asetakkinsa ja olisivatpa vieneet kengätkin hänen jaloistaan, jolleivät rautaiset säärisuojukset monine nauhoineen ja solkineen olisi olleet esteenä. Kaiken lopuksi he ottivat Sanchonkin kauhtanan, ja jaettuaan saaliinsa keskenään hajautuivat he kukin haaroilleen, enemmän ajatellen pelastua P. Hermandadin käsistä kuin mennä rauta kaulassa tervehtimään neiti Dulcineaa ...

Aasi, Rosinante, Sancho ja don Quijote jäivät yksin taistelutantereelle; aasi seisten pää nuupuksissa ja alati luimistellen korviaan, ikäänkuin olisi vielä kuullut kivien suhinaa ympärillään; Rosinante pitkällään maassa herransa vieressä, pari pahaa haavaa kupeissaan; Sancho miltei yhtä alastonna kuin maailmaan tullessaan ja puolikuolleena pelosta; ja don Quijote viimein allapäin pahoilla mielin, surren tämän pahan maailman kiittämättömyyttä.



[s. 55]

YHDESTOISTA LUKU.
Mitä mainiolle don Quijotelle Mustalla vuorella tapahtui.

Tuntien sekä sielun että ruumiin tuskia virkkoi don Quijote seuralaiselleen; »Ystäväni Sancho, olen kuullut sanottavan että hyväntekeväisyys kehnoja kohtaan on yhtä turhaa kuin kirjoittaa hiekkaan runoelmia. Jos sinua olisin kuullut, olisi tämä ikävyys säästynyt; mutta tapahtunut mikä tapahtunut; — kärsivällisyyttä vain, sillä kokemus tekee meidät alati viisaammiksi.» — »Sen totisesti uskon», vastasi Sancho, »tahdonpa olla turkkilainen, jos te tulette tästä sen viisaammaksi; mutta koska kerran sanoitte, että jos olisitte minua totellut niin olisitte säästynyt tästä

55