[s. 56] selkäsaunasta, niin pyydän teitä edes tällä kertaa tottelemaan minua, jotta pelastuisitte vielä pahemmasta pulasta. Sillä nyt on kysymys Pyhästä Hermandadista, joka teidän ritaritöistänne yhtä vähän välittää kuin kuolleesta kanasta. Oih, luulenpa jo tuntevani korvissani niiden nuolien suhinan!» — »Olet luonnoltasi pelkuri, Sancho», sanoi don Quijote; »mutta jottet sanoisi minua yksipintaiseksi ja itsepäiseksi, niin tahdon kuulla neuvoasi tällä kertaa ja vetäytyä kauvemmaksi tuosta hirmuisesta Hermandadista, jota niin pahoin pelkäät. Mutta sen panen ehdoksi, ettet ikinä, et elävänä etkä kuolleena, sano kellekään minun täältä paenneen. Muulloin en koskaan ole väistänyt vaaraa missäkään muodossa, mutta nyt teen sen yksinomaan sinun hartaasta pyynnöstäsi ja sinun mieliksesi. Jos toisin puhut niin valhettelet, ja tästä hetkestä alkaen sanon sinulle joka tilaisuudessa, että olet valhetellut ja valhettelet joka kerta kun siitä puhut ja siitä ajattelet. Elä yhtään vastustele! Sillä ajatellessani että pakenisin ja väistyisin minkäänlaista vaaraa, saatikka sellaista vaaraa joka saattaisi olla todellinenkin, tahdon mieluummin istua tässä tuomiopäivään saakka ja odottaa ei ainoastaan Pyhän Hermandadin veljeksiä, joita niin pelkäät, vaan vaikkapa kaikkia Israelin kahdentoista sukukunnan veljeksiä, seitsentä Makkabealaista, Kastoria ja Polluxia ja kaikkia veljeksiä, veljeskuntia ja veljeyksiä mitä taivaan alla on.» — »Hyvä herra», sanoi Sancho, »eihän peräytyminen ole pakenemista!»
Ja vetäen perässään Rosinantea tunkeutui hän isäntänsä kanssa Mustaan vuoristoon.
Seikkailijamme viettivät yönsä keskellä tätä vuoristoa, hirvittävän kolkossa paikassa, missä Sancho arveli parhaaksi viipyä muutamia päiviä tai ainakin niin kauvan kuin heidän eväänsä riittäisivät. He asettuivat kahden kallion väliin pyökkipuiden alle, missä luulivat olevansa turvatut kaikenlaisilta ikävyyksiltä. Mutta kohtalo, joka kaikkia asioita ohjaa oman oikullisen mielikuvituksensa
56
