[s. 57] mukaan, toi tänne myöskin Ginès de Passamontin, tuon kuuluisan veijarin ja suurvoron, joka don Quijoten toimesta päästyään vapauteen piileili P. Hermandadin vainukoiria ja nyt luuli täällä kallioiden keskellä löytävänsä rauhaisan tyyssijan; hän sattui tulemaan samaan paikkaan missä ritari ja tämän asemies olivat, ja tunsi heidät kyllä puheestaan, mutta antoi heidän nukahtaa. Ja niinkuin ilkeät ihmiset aina ovat kiittämättömiä ja epäkohteliaita ja pakko opettaa heitä menettelemään vähemmin luvallisella tavalla, niin Ginèskin nyt seikkailijaimme nukkuessa anasti itselleen Sanchon aasin, Rosinante kun näytti hänestä niin kurjalta, ettei olisi sitä milloinkaan saanut kaupatuksi tai pantatuksi; ja ennen päivänkoittoa lähti hän tiehensä niin hiljaa, etteivät nukkujat siitä heränneet.
Aamurusko syttyi idässä ilahuttaen ja lämmittäen hymyllään maanpintaa, mutta luoden pelkkää surua Sanchon kasvoille, kun tämä näki aasinsa kadonneeksi. Hän päästi vihlovia valitushuutoja ja hyppeli hurjana kuin mielipuoli, niin että don Quijotekin siihen havahtui ja kuuli aseenkantajansa sanovan: »Oi, sinä lempilapseni, sydänkäpyseni, kotona syntynyt ainokaiseni, lasteni leikkitoveri, vaimoni hempi, naapureini kateudenaihe ja kuormani keventäjä, joka niillä kahdellakymmenellä pennillä mitä sinulla päivässä ansaitsin hankit meille puolet jokapäiväisistä elintarpeistamme!» Nähtyään Sanchon kyyneleet ja kuultuaan syyn hänen suruunsa don Quijote koetti häntä lohduttaa miten paraiten taisi, sanoen että kärsivällisyys oli vankin turva maailman vastoinkäymisissä. Se ei kuitenkaan Sanchoa niin suuresti lohduttanut kuin ritarin hänelle viimein lupaamat kolme aasia niistä viidestä, mitä tällä oli kotona. Näin painavia perusteita Sancho ei enää voinut vastustaa, vaan kuivasi kyyneleensä, tukahutti huokauksensa ja nyyhkytyksensä sekä kiitti sulavasti jalomielistä isäntäänsä.
Auringon kohottua ylemmäksi taivaalle tunsi don
57
