[s. 58] Quijote suurta mielihyvää oleskelustaan näillä vuorisilla seuduilla, missä epäilemättä monet suuret seikkailut häntä odottivat. Hän johdatti mieleensä kaikki ihmeelliset tapaukset, joita vaeltaville ritareille oli sattunut samallaisissa yksinäisissä erämaanloukoissa, ja hän oli niin syventynyt ja ihastunut näihin mietteisiinsä, ettei muuta ajatellutkaan. Sanchokaan, joka näki heidän olevan täällä täysin turvassa, ei pitänyt muusta murhetta kuin vatsansa täyttämisestä eväitten tähteillä. Hän käveli herransa jälessä aasinsa entinen sälytys hartioillaan ja pisteli poskeensa repun sisältöä niin tuimaan kuin kykeni, ajattelematta mitään tämän ihanampia seikkailuja.
»Sancho ystäväni», sanoi don Quijote hänelle äkkiä, »tahdonpa tehdä tässä vuoristossa urotyön, joka hankkii minulle ihmisten kunnioitusta, ikuistaa nimeni kuolemattomaksi ja lyö laudalta kaikkien entisten ja tulevaisten vaeltavien ritarien urotyöt.» — »Onko se hyvin vaarallista lajia, herra?» kysyi Sancho. — »Ei», vastasi don Quijote, »vaikka voisi niinkin käydä, että menestyksen sijasta perisimme vastoinkäymisiä. Mutta kaikki riippuu vain sinun ketteryydestäsi.» — »Minun ... ketteryydestäni, hyvä herra?» sammalsi Sancho. — »Aivan niin, ystäväiseni», vakuutti ritari, »sillä jos palaat joutuun sieltä minne sinut aijon lähettää, niin on vaivani lopussa ja kunniani aika alkava. Mutta miksi pitäisin sinua kauvemmin tietämättömyydessä? Tahdon siis ilmottaa sinulle, uskollinen aseenkantajani, että mainio Amadis Gallialainen oli maailman paraita vaeltavia ritareita; tai mitä puhunkaan, hän oli laatuaan ainokainen, ensimmäinen ja ruhtinas kaikkien aikalaistensa joukossa. Ei Belianis yhtä vähän kuin kukaan toinenkaan ollut hänen vertaisensa, eivät edes olisi kelvanneet hänen asemiehekseenkään. Sanon sinulle myöskin, että jos maalari tahtoo saavuttaa mainetta taiteessaan, pitää hänen jäljentää kaikkein etevimpäin mestarien tauluja; sama sääntö on voimassa myös kaikissa muissa ylevämmissä taiteissa ja tieteissä. Kun
58
