[s. 67] dalle, missä häntä edellisellä kerralla oli niin häijysti kohdeltu. Heti sen nähtyään hänen ruumistaan kylmät väreet puistattivat, ja hän oli yhä vielä näkevinään itsensä ilmassa heilumassa; senpä vuoksi häntä haluttikin kulkea sen ohitse, vaikka olikin päivällisen aika eikä miespoloinen ollut nauttinut einettä pitkään aikaan. Hänen ollessa kahden vaiheilla käydäkö sisään vaiko jatkaako matkaa, astui majatalosta ulos kaksi miestä, jotka näyttivät tuntevan hänet; ja toinen heistä sanoi toverilleen: »Arvon kirkkoherra, eikö tuo ole Sancho Pansa, jonka emännöitsijä sanoi seikkailijamme ottaneen mukaansa asemiehekseen?» — »Hän se on», vastasi kirkkoherra »ja hevosen tunnen don Quijoten ratsuksi.»
Miehet todella olivatkin Sanchon kotikylän kirkkoherra ja parturi. Tunnettuaan sekä ratsastajan että ratsun he kävivät hänen luokseen, ja puhutellen Sanchoa nimeltä kysyi kirkkoherra, minne hän herransa oli jättänyt. Sanchokin tunsi heti molemmat, mutta päätti salata don Quijoten olinpaikan ja nykyisen tilan. »Hyvät herrat», sanoi hän nyreästi, »isäntäni on paraikaa kaukana täältä toimittamassa muuatta tärkeää työtä, jota en henkeni uhalla uskalla ilmaista.» »No no, Sancho Pansa, kelpo ystäväni», sanoi parturi, »ei meitä niin helposti nenästä vedetä. Jollet ilmaise meille minne herrasi heitit, niin uskomme sinun murhanneen hänet varastaaksesi sitte hänen hevosensa. Sano nyt muitta mutkitta paikalla missä don Quijote oleskelee, tai marssi sitte vankilaan,» — »Eihän toki, armolliset herrat», huudahti Sancho hätäytyneenä, »ei minua tarvitse käydä uhkailemaan; en ole mikään murhamies enkä hevosvaras, vaan kelpo kristitty. Herrani on tuolla vuoristossa ja tekee paraikaa katumustöitä minkä ennättää.» Ja ollenkaan vastustelematta hän kuvasi mihin tilaan don Quijote oli jäänyt ja mitä seikkailuja heillä oli ollut; mitä häneen itseensä tulee, niin oli hän viemässä kirjettä neiti Dulcinealle, Lauri
67
