[s. 66] itkien syleiltyä toisiaan kapusi hän Rosinanten selkään. »Sancho ystäväiseni», sanoi silloin don Quijote, »minä uskon nyt huostaasi oivan ratsuni. Pidä siitä yhtä hellää hoivaa kuin olisin se minä itse.» Sancho sanoi isännälleen vielä kerran jäähyväiset ja aiotti matkansa, kylväen tielle rautatammen oksia kuten häntä oli käsketty.
Hän ei vielä ollut pitkällekään ennättänyt kun hän käänsihe takasin. Don Quijoten ihmetellessä mitä se merkitsi vastasi Sancho: »Herra, ehkäpä sittekin olitte oikeassa kun vaaditte minun ensin katselemaan hullutuksianne, jotta silminnäkijänä niistä tiedän kertoa kullallenne; vaikka muuten luulen koko tämän katumustemppunne olevan suurin hullutus mitä voitte tehdä.» — »Enkös sitä sinulle jo sanonut, Sancho hyvä», vastasi don Quijote. »Odotahan vähän, niin sillä aikaa kuin luet Isämeidän ennätän jo tehdä puolitusinaa hullutuksia.» Näin sanoen hän riisui takkinsa ja paitansa, paljastaen siten yläruumiinsa, ja teki pari hurjaa ilmahyppyä, läimäytti kämmeniään kantapäihinsä ja löi vielä pari kuperkeikkaa, näin ettei Sancho enää voinut olla epätietoinen herransa hulluudesta. Sitten lähdemme hänen matkaansa aina siihen asti kuin hän palaa takasin Mustaan vuoristoon, eikä meidän tarvitsekaan matkalla kauvan viipyä kuten seuraavassa nähdään.
Vuorelta lähdettyään Sancho matkasi Toboson tietä pitkin ja saapui seuraavana päivänä sen majatalon koh-
66
