[s. 85] kulettavat tuoksuja mukanaan, eivät ne itse tuoksu miltään, sillä ne ovat ruumiittomia henkiä; taikka jos ne lemuavat, niin eivät ne suinkaan lemua hyviä, vaan pahoja ja inhottavia hajuja. Syy siihen on se, että missä tahansa ne kulkevatkin, niillä aina on horna mukanaan. Jos siis luulet että mainitsemasi henki lemuaa hyvältä, niin erehdyt suuresti, tahikka koettaa se pettää sinua, jottet sitä paholaiseksi luulisi.»
Keskustelun kuluessa don Quijote nähtiin kalpenevan ja värisevän, mikä herätti yleistä levottomuutta; kaikki pelkäsivät menneensä liian pitkälle pilassaan.
Suuri, kuuluisa ja voittamaton don Quijote sijoitettiin heinänipulle häkin nurkkaan, ja kirkkoherran kehotuksesta kiiruhti ajaja härkiään niinkuin vain näiden hidasten eläinten luonteelle sopi; ja kuuden päivän perästä saavuttiinkin vihdoin ritarin kotikylään. Oli sunnuntai ja keskipäivän aika, jolloin kaikki kylän asukkaat olivat kokoutuneet torille, missä siis ei suinkaan puuttunut katselijoita, jotka heti tunsivat kuulun maanmiehensä. Joukon kokoutuessa vankkurien ympärille ja toisten kysellessä don Quijotelta kuulumisia, toisten udellessa miksi häntä tällä tavoin kylään tuotiin, meni muuan poikanen ilmottamaan ritarin veljentyttärelle ja emännöitsijälle, että heidän herransa oli tuotu kotiin härkävankkureilla ja puisessa häkissä heinäko’on päällä ja niin laihana ja surkastuneena, että oli koko mies vain luuta ja nahkaa. Oli säälittävää kuunnella näiden kelpo naisten valitushuutoja, nähdä heidän lyövän kasvoihinsa ja kuulla heidän toivottavan synkeimpään manalaan kaikki kirotut ritariromaanit, jotka olivat syynä koko tähän surkeuteen. Sama näytelmä uudistui häkin luona, kun he huomasivat don Quijoten olevan vielä surullisemmassa tilassa kuin heillle oli kerrottu.
Kuultuaan ritarin saapuneen kotiin, riensi Sancho Pansan vaimo, joka tiesi miehensä lähteneen tämän asemieheksi, ensimmäiseksi tervehtimään tulijaa. Nähtyään
85
