meille. Meille elossa oleville. Ja niin minun täytyy siis elää. Elää niin kurjaa elämää, että kuolo olisi tuhat kertaa ihanampi. Elää ilman valoa, ilman iloa, ilman rakkautta. Lohdukkeena vain katkerat muistot ja kalvavat omantunnon vaivat. Sinun tähtesi olen uhrannut kaikki — kunniani ja maineeni, Flemingien mahtavan nimen, viattomuuteni ja sieluni autuuden. Ja nyt — nyt sinä tahdot kaiken palkinnoksi —. Ei, ei, Klaus! Älä hylkää minua. Minä en uskalla elää ilman sinua.
klaus.
Nouse ylös, Kirsti. Heitä jo rukoukset. Rakkautemme oli vain veren huumausta. Se oli rikos. Sen hurjimmassa pyörteessäkin minä tunsin polttavaa tuskaa. Nyt on vereni tyyntynyt. Sieluni kaipaa rauhaa. Mieltäni painaa synkät, veriset muistot. Rikollisen rakkauden ja hurjain halujen syntiset muistot. Elina voi ehkä tuottaa mieleeni rauhan. Sinä et voi sitä milloinkaan.
kirsti.
Itse minä kannan rikoksemme seuraukset — sillä minä yksin olen syyllinen. Sinä et vietellyt minua. Vaan rakkauteni hillitön voima lannisti sinut. Minä väijyin ja ahdistin sinua kaikkialla. Sinä kohtasit minut kujissa ja metsissä. Minä annoin sinun kanneskella itseäni louhikkojen ja hetteikköjen ylitse. Ja niin kiehdoin sinut pauloihini lumoavilla lauluilla ja loihduilla.
kurki.
Minä en kaipaa ainoastaan rauhaa. Minun täytyy ajatella myöskin sukuani ja velvollisuuksiani. Kurkien nimi ei saa sammua minun hautaani. Minä tahdon itselleni pojan elämäni iloksi.
