— Entä meri, missä on meri? Onko tästä näköala merelle? Minä rakastan merta!
— Meri... meri kylläkin on. Tämä kaupunki sijaitsee meren rannalla, mutta monikaan meistä tämän pään asukkaista ei ole sitä nähnyt. Merelle on niin pitkä matka... ja sitä paitsi, mehän liikumme ilmassa, mitä me merellä teemme!
— Mutta on kai toki näköala... ikkunasta?
— Näköala, mikä se on? Ja mikä on ikkuna? Sellaisesta minä en muista edes lukeneeni.
— Ikkuna on valon välittäjä. Mistä te saatte valoa?
— Seinästä luonnollisesti... ja koskettimesta numero kahdeksan.
— Ettekö sitten koskaan näe aurinkoa?
Nyt oli jo alkanut puhua runoilijan sydän, joka aina oli rakastanut luonnon suuria voimia.
— Aurinkoa... vastasi toinen... emme me juuri näe sitä itseään, mutta sen valoa käytetään päivisin sähkön säästämiseksi. Tässä huoneessa on parhaillaan auringon valo, mutta se on annettu jalostettuna, säännösteltynä.
— Hyvänen aika, ei aurinkoa! Miten te ihmiset tulette toimeen. Ja oletteko te edes ihmisiä?
— Kyllä. Ihmisiksi meitä vielä kutsutaan -yleisnimellä. Jaa me tulemme toimeen vallan mainiosti. Ettekö huomaa, miten kaikki hoidetaan koskettimilla? Tämähän on niin luontevaa. Minä en suorastaan ymmärrä, miten te ennen olette voineet elää niin vaatimattomissa oloissa. Tehän ajoitte junilla. Kyllä ne ovat mahtaneet olla kauheita kummi-
