tuksia. Ja entä teidän autonne, jotka ryömivät maata pitkin. Teidän lentokoneenne putoilivat ilmasta. Kuinka on voinut olla sellainenkin aika? Maata pitkin ja...
— Maa, maa! Minä rakastan myöskin maata, se on minun sieluni! Mikä vuodenaika nyt on?
— Vuodenaika? Sellaista nimitystä me emme käytä. Mutta meidän ajanlaskumme lienee sama kuin teidänkin on ollut. Nyt on toukokuun kolmastoista.
— Siis kevät, kevät! Sydämen uudestisyntymisen ja suuren intohimon riemu. Kevät ja maa! Eikö teillä ole kevättä ja eikö teillä ole maata?
— Ei. Kevättä me emme tunne, eikä tässä kaupungissa ole enää maata. On vain talo numero se ja se ja asukas numero se ja se. Te olette kuullut numeroronne, se on muuten vaatteissanne, jotta teidät tunnettaisiin, jos sattuisi jokin onnettomuus.
— Sattuuko täällä onnettomuuksia?
— Kyllä, ilmaliikenteessä — poliisin valppaudesta huolimatta.
Runoilija jäi ajatuksiinsa. Runoilijalle ei mikään ole outoa ja ihmeellistä, mutta hänen tarvitsee sentään ajatellakin.
Toinen odotti kärsivällisesti. Hän kyllä huomautti, että hän on valvojana tässä talossa, eikä hänellä olisi aikaa jäädä jonkun asukkaan luo niin kauaksi, mutta tässähän on kysymyksessä poikkeustapaus, joten hän siis voi olla käytettävissä ka[eu]mminkin.
Runoiljan mielessä välähteli lukuisia kysymyksiä, jotka kaikki olisivat vaatineet vastausta, mutta hä-
