nestä oli hiukan sopimatonta niitä esittää. Vihdoin yksi pulpahti esille melkein sattumalta:
— Miten minä saan toimeentuloni tässä yhteiskunnassa?
— Siinä suhteessa ei ole mitään vaikeuksia. Yhteiskunta pitää huolen meistä kaikista.
Ilo ailahti runoilijan sydämessä. Vihdoinkin! Ennen runoilija oli saanut turhaan odottaa apua yhteiskunnalta. Hän oli siis ollut oikeassa laulaessaan tulevaisuuden ylistystä. Nyt lopultakin nerojen asema on järjestetty.
Toinen huomasi runoilijan muuttuneen ilmeen ja kiiruhti lisäämään:
— Teidän on ilmoittauduttava yhteishyvän valiokunnalle. Se kyllä antaa teille tehtävänne.
— Minulla on tehtävä, huusi runoilija riemastuneena. Minä olen runoilija!
— Vai niin... Toisen ääni soinnahti kylmästi tai ainakin epätietoisesti... Mutta onko teillä riittävästi teknillisiä tietoja ja taitoja. Ja sopivatko teidän tietonne nykyaikaan?
— Mutta minähän sanoin, että olen runoilija!
— Aivan oikein. Meillä sanotaan keksijöitä ja eteviä teknillisiä toimihenkilöitä runoilijoiksi.
Runoilja tyrmistyi. Hänen ilonsa oli tiessään. Hän änkytti:
— Mutta kirjallisuus, runous, on kai teillä runoutta?
— On, on runoutta, suurta runoutta, ihmeellisiä laitoksia ja vielä ihmeellisimpiä suunnitelmia. Kyllä te saatte nähdä! Nyt on juuri valmistunut suunni-
