todellisuuteen perustuvalta hänen viimeisen huutoisäntänsä sana: »Mitä tuommoisellakaan maailmassa tekee; parasta olisi pistää se rukkaseen ja heittää veden valtakuntaan äitinsä perään.»
Mutta sitten Ieri, joka jo kävi toisen kymmenensä loppupuolikasta, joutui pitäjän vasta perustettuun hoitolaan. Siellä hänet sijoitettiin hourujen puolelle, vaikka hän ei ollut hullu, vaan ainoastaan sellainen väppelö, joka ei olemisellaan häirinnyt ketään. Hän ei haastellut järjettömiä, joshan ei oikeata järkeäkään. Hän vastaili niukasti hoitajattaren harvoihin kysymyksiin ja istui enimmäkseen ikkunan vieressä katsellen johonkin olemattomaan, sillä hourulan ikkunasta oli näköalaa vain läheisen tallin seinään. Ehkä hänelläkin oli unelmansa, jonka hän näki siinäkin, missä toinen, järjeltään terveempi, ei erottanut muuta kuin punamullalla vedeltyjä, hiukan halkeilleita hirsiä. Näkeehän sen toki unelman pimeässäkin, eikä hänen äidilläänkään aina ollut valoa, kun hän katseli Eerikkiänsä ja Kaarina Maununtytärtänsä.
Pyhäaamuisin Ieri lähti kylälle ja sanoi hoitajattarelle:
— Nyt minä taas menen maailman toiselle puolelle.
Kylällä hän sai mielinmäärin noudattaa suurta intohimoaan, piipun perskojen imeskelemistä. Liekö hän sen tavan oppinut renkien kanssa tuvan nurkissa viereksiessään, niissä rengeissäkin kun oli monenlaista eläjää, vai olisiko hän sen saanut viimeisen edellisen huutopaikkansa eläkevaarilta, joka
ei enää kyennyt juuri muuta tekemäänkään kuin
33
