tansa päällä. Ja oikeastaanhan ne ovatkin matkalaukkuja, ja tämä mies, Ieri, on riiputtanut niitä koko ikänsä. Ne olivat aluksi pieniä ja keveämpiä kantaa, mutta iän mukana niihin on kertynyt tavaraa niin paljon, että ne ovat paisuneet ja pullistuneet, joten nuorella miehellä nyt on täysi työ niitä hilatessa. Jalka lipeää nuoskasta jokaisella askelella, ja kulku edistyy hitaasti.
Mutta Ierillä on aikaa. Hän on nyt kunnan hoidokki, ja sellaisella virkamiehellä ei ole mihinkään kiirettä. Hän sopottaa itsekseen:
– Kohta minä olen maailman toisella puolella. Ensin minä menen vallesmannille, sitten tohtorille ja sitten minä vien ne sikarin päät Raatikkalan vaarille; se ne polttaa ja minä saan piipun kahvit...
Näin häntä pakottaa elämänsä ainoa suuri intohimo, joka arkina elää vain haluna ja toivomuksena, mutta pyhäisin purskahtaa tyydytystä vaativaksi voimaksi.
Ja Ieri nähtävästi vain ajattelee tätä tyydytystään, koska ei huomaa mitään ympärillään tapahtuvaa. Hän on nämä pari hoitolavuottansa kulkenut joka pyhäaamu tätä samaa tietä, satoi tai paistoi, pyrysi tai pakasti. Hänellä on aina sama sarkanuttu päällään ja karvareuhkana päässään, olipa vuodenaikakin mikä hyvänsä. Talvipakkasella hän hytisee vilusta ja kesällä vuotaa hikeä, mutta se on hänestä samantekevää, ruumiillista, kahden matkalaukun kantamista. Sielulla on hätä piipun kahvin perään.
Tiellä sattuu tulemaan vastaan ilomielisiä kylän
poikia, jotka huutelevat:
35
