Ja tuossa on vallesmannila; siihen Ieri poikkeaa.
Piika häärää keittiössä. Hän tietää Ierin asian jo entuudestaan, pistää hänen käteensä kourallisen sikarin pätkiä, joita on vallesmannin kehoituksesta ja osaksi omasta armeliaisuudestaankin koonnut. Ieri tunkee ne taskuunsa melkein kuin hädissään ja hengästyneenä. Hänellä on kiire jatkamaan matkaansa.
— No, minnekä sillä Ierillä semmoinen hätä, istuisit tuossa ja jutteleisit! sanoo piika.
Ierin kaasunaamari vetäytyy vähän kurttuun. Se ehkä tarkoittaa hymyä – tahi kuka hänen tietää. Hän menee kuitenkin menee kuin kohtaloansa hakemaan.
Seuraavassa pysähdyspaikassaan hän tapaa toh- torin itsensä.
– Joko se Ieri taas...? sanoo tämä. – Minnekäs nyt on matka?
Tälle tohtorille hän puhuu, on aina puhunut mielummin kuin monille muille. Kaasunaamari aukenee ja sen sisältä ynähtää hieman kitisevä ääni:
– Mihinkäpä minä... haen vain sitä samaa.
Hän saa sen saman, minkä ennenkin, ja tekee lähtöä. Tohtori haluaa vielä jutella.
– Ierin pitäisi olla varovainen. Kuuntele nyt Ieri, kun minä sanon...
Kaasunaamarin sisältä ynisee:
– En minä nyt kerkiä, minä menen tämän maailman toisen puolen ihan laitaan...
Ja hän menee, hirmuisella kiirelllä; himoko vain
37
