niin polttanee hänen sielussaan? Sehän se tavallisesti ihmistä ajaa, viisaampaakin kuin tämä Ieri.
Kirkonkylällä kihisee väkeä näin sunnuntaiaamuna. Se kyllä tuntee ja tietää tämän kulkijan ja ihmettelee, mitenkä vain tuossakin henki pysynee, kun se on niin muodoton ja ihan heikkouttaan tutajaa. Nuori kansa ei luonnollisesti malta olla heittelemättä omia viisauksiaan menijän perään, mutta mitä tämä siitä... Kukaan ei oikein jaksa uskoa, että sillä on sellainen kytö mokomaan herkkuun, mutta eiväthän ihmiset tajuakaan toistensa himoja – eivätkä omiaankaan.
Raatikkalan tuvassa on Ieriin totuttu ja häntä katsellaan kuin henkilöä, jota jo on odotettu, ja pitkäksyen sanottu: Kah, kun se jo ei tule. Nyt hän tulee ja rientää kiireesti eläkevaarin nurkkaan ja ojentaa tälle sikarin pätkänsä. Vaarille Ieri aina puhuu, vilkkaammin ja selvemmin kuin muille. Hän sanoo:
— Tulin taas... He, vaari, pätkiä, polta nyt! Minua raukaisee; vähän tuohon penkille pitkälleni ja nousen kohta piipun kahville.
– Miten sitä nyt, Ieriä, niin väsyttäneekin, ihmettelee emäntä. – Kovasti on lääpästyksissään.
Hän ottaa naulasta rengin työnutun ja tunkee sen Ierin pään alle.
– Onpahan pehmeämpi päällesi ja sopivampi levätäksesi.
Siihen Ieri nukkuu, sikeästi kuin raskaan työn tehnyt. Niskan alle työnnetty nuttu kohottaa pään kyttyrän tasalle, joten hän mahtuu parahiksi seläl-38
