82
[s. 82] Pulla oli laatikossa ryöminyt sinne ja tänne ja lopulta jäänyt hyvin merkilliseen asemaan. Sen toinen takajalka oli puuropurkissa, toinen hillopurkissa, toinen etujalka oli voikimpaleessa, jonne se oli painunut syvälle. Toinen etujalka vain oli vapaana, ja sitä se räpytteli tervehtiäkseen poikia. Häntä, joka poikien ainaisesta repimisestä oli tullut jokseenkin harvakarvaiseksi, oli myöskin vapaa, ja sitä se heilutti.
Niin suuri oli Kiljusten ilo nähdessään taas kadonneen Pullansa, etteivät he joutuneet laisinkaan ajattelemaan, miten ruokien oli käynyt. Pulla nostettiin maalle, ja se alkoi heti nuolla käpäliään, ensin etukäpälää, jossa oli voita, sitten sitä takajalkaa, joka oli puurossa, ja viimein sitä, jossa oli hilloa. Pulla oli nimittäin viisas koira ja tiesi varsin hyvin, missä järjestyksessä ruuat syödään.
Kiireimmän kautta suljettiin laatikon kansi. Isä Kiljunen muisti valmistaneensa tuollaisen lapun, joka oli kanteen kiinnitettävä. Sitäkös nyt ruvettiin etsimään! Kun oli pidetty sellaista elämää, että kaikki asemalla olevat riensivät katsomaan, mikä oli hätänä, löytyikin se Mökön taskusta.
Kun ei ollutkaan vasaraa eikä nauloja, joilla se olisi kiinnitetty, niin äiti Kiljunen otti sen huostaansa ja pisti sen omaan taskuunsa.
Kyllähän Kiljuset tiesivät, että juna sille asemalle pysähtyy, mutta se ei estänyt heitä kaikkia huutamasta ja huitomasta käsillään, kun juna ajoi asemalle.
